Istun vaunun alla ja kirjoitan tätä muistikirjaani. Auringon paahteessa on mahdoton olla, helle on vielä hirveämpi kuin eilen. Ei ainoatakaan tuulenhenkäystä, ei pilvenhattaraa taivaalla, hehkuva ilma vain värisee, aivankuin avaruus olisi täynnä tulisena kiehuvaa lasimassaa. Ratakiskot ovat tulikuumat. Hiekka polttaa jalkoja kenkien lävitse. Kaikki näyttävät loppuun nääntyneiltä ja monet tuijottavat tylsin verestävin silmin eteensä — aivankuin olisivat olleet pari viikkoa yhtämittaa humalassa.
Eikä ole vettä.
Me olemme sentään ulkoilmassa — mutta vangit…? Ovia ei ole kertaakaan aukaistu ja siellä he ovat kaikki, haavoittuneet, kuolevat, ja… Ei, en uskalla ajatella… Sieltä kuuluu niin kamala meteli: jyskettä, valituksia, rukouksia, korinaa… Ei, ei…
Ja kummallakin puolella on kasakkaosasto kuularuiskujen kanssa… Ei voi mitään…
Torstaina.
Minä en tällä hetkellä käsitä paljo muuta kuin sen, että suuta kirvelee ja kurkkua polttaa, ikäänkuin sieltä nousisi hiljainen tuuli. Pitkällisen kuivuuden vaikutuksesta ei koko paikkakunnalla ole vettä; eräässä suossa vielä löytyy sakeata, hyönteisistä kihisevää moskaa, josta selittämällä on saatu vähän harmahtavaa nestettä — mutta eihän siitä joukot saa. Ja helle tuntuu kiihtymistään kiihtyvän — nyt on kovin vaikea hengittää. Ja kaiken lisäksi on vankivaunuista alkanut kuulua sellaista, jota ihmiset eivät voi kauan kestää. Tänään jo ryntäsi parikymmentä sotilasta aivankuin mielettöminä vaunuja kohden; mutta kuularuiskut alkoivat heti säristä — ja heidät kannettiin kaikki paareilla pois: hautaan…
Ooh — äsken menin vaunujen toiselle puolelle tuulen alle — ja olin vähällä tukehtua, pyörtyä; sieltä tuli niin pöyristyttävä löyhkä. Siellä tukehuttavassa kuumuudessa he kaikki viruvat yhteensullottuna: kuolleet, haavoittuneet, kuolevat ja mielipuolet… Oh… Tuo korina tunkeutui suoraan sydämeeni hyytävän kylmänä, värisyttävänä.
Myöhemmin.
Äsken tapahtui jotain odottamatonta ja kauhistuttavaa: vaunuista kuului naurua — ja se on lisääntynyt yhtämittaa. Tuo nauru on tuhat kertaa kauheampaa kuin vihlovinkaan voihke ja tuskanhuudot — ja se yltyy, yhä, yltyy…
Olen ollut täällä ratapihalla jo pitkän ajan mutta en voi poistua. Minun täytyy kuunnella. Vaunuista kuuluu yhtenä kammottavana kuorona matalaa, käheätä hörkötystä ja hohotusta, nääntynyttä uikutusta ja pitkäveteistä, kimeätä ulvontaa ja vihlovia kiljahduksia. — Ne tunkeutuvat ruumiin lävitse aivankuin jääkylmät, pitkät pistimet…