— Kurjat…
Melun yli kajahti aliupseerin komennushuuto, kiväärit kohosivat onnettomia kohden.
Sitten kaikki sekaantui hurjaan epätoivon ja raivon huutoon — joka hukkui yhtäkkiä rätisevään yhteislaukaukseen.
Laukaukset räiskyivät taukoamatta ja niiden seasta kuului tuskallisia parahduksia, kirkaisuja ja sitten huusi haavoittuneiden johtaja läpitunkevasi:
— Eteenpäin — veljet! Nopeasti! Aseet pois murhaajilta! Tulkaa vel…
Hänen äänensä tukehtui korahtaen; hän kaatui, nousi uudelleen ja yritti huutaa, mutta veri purskahti hänen suustaan kuin ruiskusta; hän lysähti maahan, aukoen suutaan kuni kuivalle heitetty kala. Hänen tuskallinen korinansa hukkui huutojen pauhinaan ja hänen ruumiinsa tallattiin muodottomaksi.
Aukon kohdalla oli maa suurten kivilohkareiden peitossa ja haavoittuneet pääsivät vain vaivaloisesti eteenpäin; sotilaat ampuivat heitä joukottain — yksikään ei päässyt ohi, koska miesjoukko työntyi aukosta tiheänä, mustana tulvana… He kaatuivat, laahautuivat nelinryömin, nousivat. Mutta jokaisen kasvoilla kuvastui kuoleman epätoivo ja päättäväisyys — ja lopulta heitä pääsi parikymmentä sotilaiden kimppuun. He tarraantuivat kuin kuolevat petoeläimet näiden jalkoihin, vetivät heidät maahan, iskivät, kuristivat. Ja vihdoin kuulivat sisällä olevat laukausten taukoavan; heidän jännityksensä kiihtyi yhä — sitten kuului taas muutamia…
Yhä tulvasi aukosta haavoittuneita, kömpivät kuolevien toveriensa yli — heillä oli vain yksi ajatus: kostaa…
Oli pöyristyttävää nähdä nuo vapisevat, loppuun nääntyneet raajarikot raivosta mielettömine, vääntyneine kasvoineen taistelussa terveiden, voimakkaiden miesten kanssa. Muutamat näistä nousivat kerran toisensa jälkeen, iskivät haavoittuneita joukottain maahan ja yrittivät lähteä… Mutta kaikkialta ojentui lukemattomia luisevia kouria, sormet koukistuneina kuin hyökkäävän petolinnun kynnet, repien, iskien, kuristaen… Uudet ja vanhat haavat vuotivat pelottavasti ja monet vaipuivat kuin vastustamattoman unen valtaamina maahan, vavahtaen vain muutaman kerran — mutta toiset tarrautuivat kuollessaankin suonenvedontapaisesti vihollisiinsa… Heidän otteensa ja iskunsa olivat voimattomia, mutta niitä jatkui loppumattomasti — ja vihdoin viimeinenkin sotilas oli liikkumaton.
Mutta haavoittuneet eivät tietäneet, että aliupseeri oli heti pyytänyt apua ja nyt kuului lähenevien moottorien jyrinää ja pienen matkan päähän pysähtyi kaksi panssariautoa. Alkoi kuularuiskujen kamala soitto ja pian oli kaikki valmista — yksikään ei enää ollut jaloillaan kirkon ulkopuolella.