Mutta sisäpuolella näytti vielä kauheammalta. Leveästä aukosta oli koko ajan satanut kuulia, jotka sinkoilivat kirkon kiviseinistä kaikkialle läpitunkevasti ulvoen ja suristen — aivankuin kamalat, tuntemattomat hyönteiset… Kaukaisemmissa loukoissakin olivat ne lävistäneet makaavia miesparkoja…
Säännöllisesti olivat jättiläispommit nytkin putoilleet kirkon lähistölle ja sentähden panssariautot alkoivatkin kiireesti kääntyä, lähteäkseen pois.
Mutta viime hetkellä putosi niiden eteen pommi — ja kun savu hälveni olivat panssariautot miehistöineen kadonneet…
Kirkossa olevat raahustivat aukolle ja eräs kohotti kätensä huutaen huumaantuneesti mielettömällä riemulla:
— Oi veljeni — veljeni! Ampukaa, ampukaa! Nopeammin, nopeammin! Amp…
Häntä säestivät sadat mielettömällä vimmalla — kunnes kuolema katkaisi heidän huutonsa. Sillä aivankuin heidän pyyntöänsä noudattaen putosi pommi keskelle kirkkoa, ulospyrkijäin tiheimpään parveen — ja laajalta alalta katosivat kaikki mustanpunaiseen, räiskähtävään tuleen ja savuun. Ja kauempana olevat tunsivat hämärästi, että heidän päälleen putoili jotain kuumaa, kosteanniljakasta ja iöyhkävää…
Se oli ainoa mitä heidän tovereistaan oli jälellä.
Se oli liikaa — onnettomat eivät enää kestäneet. Viimeisetkin näyttivät menettävän järkensä; jotkut heittäytyivät lattialle peittäen kasvonsa, toiset yrittivät nousta ja heikoimmat kohottivat silvotut kasvonsa tai muodottomat kädentynkänsä taivasta kohden kuin rukoillen; kuolevien voihke ja hätähuudot, uikuttava nauru ja ulvonta täytti kirkon pöyristyttävänä parkaisuna — ikäänkuin itse hulluus ja kauhu olisi kajahuttanut riemuhuutonsa. —
Nuori haavoittunut, joka pari tuntia sitten väitteli sairaalan pihalla kantajansa kanssa, makaa paareillaan vavahdellen ja aukoo välillä suutaan kuni pyydystetty kala.
Hän aukaisee silmänsä, mutta ei näe mitään, ei kuule mitään, hän ei tunne muuta kuin tuskaa — se kuristaa kurkkua, repelee rintaa, koko ruumista terävin pedonkynsin… Ja kaikki on niin käsittämätöntä ja kauheata kuin painajais-unsssa.