Sashka muisti sen taukoamattoman kidutuksen, jonka oli täällä viattomasti kärsinyt, tunsi, että nyt hänet murhataan näin hirmuisella tavalla ja jokin ennen tuntematon kuohahti hänessä, täytti sielun ja ruumiin polttavana, pakahduttavan suurena, karkoittaen uupumuksen, tuskan ja pelon. Hän riuhtasi kahleitaan uskomattomalla voimalla, hänen silmistään näytti pursuavan tulinen viha, uhka ja uhma ja hänen äänensä kajahti läpitunkevan terävänä kuin pistoolinlaukaus:
— Minä olen viaton! Viaton!
Pyövelit hätkähtivät kuin nyrkiniskusta ja päällikkö vetäytyi taaksepäin, niinkuin tuon sidotun uhriraukan katse olisi todella polttanut. Mutta sitten kuului matala, petomainen murahdus, jota toiset säestivät kuin sopimuksesta — ja Petrovitsch sieppasi kiireesti ruoskan käteensä.
Kahta raivokkaammin alkavat siimat vinkua, Sashkan selkä oli riekaleina ja veri… valuu punaisina viiruina alas kylkiä. Mutta yhä paukahtelevat lyijynupit hentoja, teräviä kylkiluita vastaan joissa ei näy lihan hiventä.
Mutta Sashka ei enää tiedä että häntä ruoskitaan… Hän luulee makaavansa taas vsnkikopissa ja nyt se tiikeri on syöksynyt hänen päälleen raadellen hänen selkäänsä terävillä kynsillään. Mutta hän ei voi huutaakaan, se on niin painava, että hän on tukehtumaisillaan sen alle…
Mutta lopulta Sashka huomaa, ettei olekaan kopissa, vaan vihreällä kedolla ja ympärillä on paljon katsojia. Äiti, Ljuba ja Mitjakin ovat siinä, mutta he eivät tunne, he vaan nauravat… Tiikeri alkaa syödä häntä, pureskelee, pureskelee… kaivaa kuononsa syvälle hänen selkäänsä ja imee verta… Eikä kukaan auta. Mitjakin osoittaa häntä pienellä, valkealla sormellaan - ja taas rähähtää nauru… Epätoivoisena ja kauhuissaan koettaa hän huutaa, ilmoittaa itsensä, rukoilla äidiltä apua, pelastusta — mutta hänen kurkustaan ei tule enää ääntä… Hän tahtoisi kuolla, hän rukoilee kuolemaa, mutta kuolemakaan ei tule… Ja yhä raatelevat tiikerin hirvittävät hampaat, sen tulikuuma hengitys polttaa hänen niskaansa — välillä se verenhimoisesti muristen maiskuttelee hirmuista kitaansa…
Petrovitsh koetti toinnuttaa Sashkaa, mutta tämä pysyi velttona ja elottomana kuin kuollut.
Silloin oli hän huomaavinaan että Sashka raotti silmiään — ja hän miltei jähmettyi raivosta. Se uskalsi!
— Aukaise silmäsi! — sähisi hän läpitunkevasti. — Koira! Kuuletko!
Mutta Sashka ei liikahtanut. Petrovitsh alkoi vavista, hänen hampaansa narskuivat kuin epätasaiset hammasrattaat, kun hän kiiluvin silmin tuijotti tuota surkeata olentoa. Sitten hän yktäkkiä mörähti kuin peto ja potkasi kaikin voimin Sashkan veristä kylkeä, kuului vaan omituinen rouskahdus kun raudoitettu saappaan kärki upposi syvälle, katkaisten kylkiluut.