Ruoskan jäljet kohoavat heti korkeina, sinertävinä Sashkan laihaan lapsenselkään. Mutta pian repeytyy nahka ja suuret veriläiskät purskahtavat esiin, loistaen valkealla iholla kuin tuntemattomat, tulipunaiset kukat…
Sashkan heikontunut ruumis värisee ja vavahtelee, rinta kohoilee rajusti ja koristen.
Hän tuntee hämärästi, että selkään kaadetaan kylmää vettä ja samassa alkaa puistattaa kauheasti. Mutta uudestaan aletaan… Selkää polttaa yhä ankarammin. Ooh, ne iskevätkin teräsruoskilla — jotka on kuumennettu tulipunaisiksi… Ei, nyt ne alkavat pistellä tulisilla rautapiikeillä… terävät kärjet työntyvät syvälle selkään…
Sashkasta tuntuu kuin kidutus olisi kestänyt jo tuntikausia, hän rukoilee apua, kuolemaa — mutta ei mitään… Kaikki on niin hirmuista, hän kärsii niin kovin — eikä se lopu milloinkaan…
Vihdoin on Sashka tuntevinaan, että Petrovitsh tarttuu hänen kurkkuunsa, raahaa meren rannalle ja sitten alkaa hitaasti painaa päätä veden alle… Hän tahtoisi huutaa, mutta huomaa: siten loppuu vihdoinkin. Mutta yhtäkkiä hänen selkäänsä kaadetaan kiehuvaa vettä; taas hän virkoaa ja jostakin korkealta kuuluu matala ääni:
— Sata!
Senjälkeen tuntee Sashka päällikön kammottavan äänen:
— Oletko vieläkin viaton?
Aivankuin kloroformiunessa kuulee Sashka kaikki, mutta ei voi vastata… Taas valellaan hänen selkäänsä, hän muistaa kaikki ja on menehtymäisillään tuskasta. Ja taas kuuluu päällikön voitonriemuinen ääni:
— Ahaa — Siis vaikenet — tunnustat, ettet ole viaton. Minähän sanoin! —