Nuo julmat sanat ja viiltävän kylmä ääni tuntui aivankuin pitkänä jääpuikkona tunkeutuvan Sashkan sydämeen, hän ymmärsi, ettei hänellä ole pienintäkään toivoa, hänet tapetaan armotta… Niin, täällä serkkukin rääkättiin kuoliaaksi — ja hän oli kuollut ääntä päästämättä. Äkkiä Sashkan mieleen lennähti Mucius, josta koulussa oli luettu. Oo — hän miltei näki nuoren roomalaisen, joka pelottomana ja sorjana seisoo vihollistensa edessä. Häntä uhataan kidutuksella ellei puhuisi, mutta silloin hän itse laskee kätensä tuleen, antaa sen hiiltyä muodottomaksi… Sashka oli pitänyt häntä korkeimpana mies-ihanteenaan — ja nyt hän rukoilee… pyöveleitään! Hän nousi niinkuin lattia olisi tulisena polttanut polvia…
— Niin, minä olen viaton.
Päällikön paksu kaula ojentui, suunnaton suu leveni niinkuin olisi aikonut nielaista rikollisen, mutta sieltä kuuluikin kähisevä naurahdus ja sitten ilkkuva huomautus:
— Vai viaton sinä oletkin? Vai niin…
Sashkan ruumis vapisi kuin vilutaudissa ja hänet valtasi mieletön halu huutaa, huutaa apua, apua — tuossa himmeän kalseassa kalankatseessa kuvastui jotain puistattavan pahanenteistä… Mutta silloin päällikön apulainen naurahti pilkallisesti. Se sytytti Sashkan mielessä uhman ja vihan, hänen päänsä kohosi ja hän toisti päättävästi:
— Minä olen viaton.
— Käykää toimeen, — kuului päällikön komennus. — Sashka seisoi raskaasti huohottaen kivilattialla ja hänen alaston ruumiinsa oli niin kalpea kuin jokin hirveä jättiläisvampyyri olisi imenyt hänestä viimeisenkin veritipan. Sen vampyyrin nimi oli vankila, ja se oli kalunnut ruumiista lihankin viime hiveneen. Luut vain törröttivät korkeina ja terävinä; hän näytti niin surkean avuttomalta ja hennolta kuin lapsi joka on maannut kauan kuolemansairaana… Ainoa joka hänessä kuvasti voimaa, oli profiili: kaareva nenä ja lujapiirteinen leuka puristettuine huulineen…
Hänet paiskattiin rajusti veriselle lavitsalle, kädet ja jalat sidottiin ruuvilaitteeseen — ja hänen laihaa ruumistaan venytettiin niin että hän voihkasi tuskasta…
Kun ruoskijat ottivat käteensä hirveät, lyijynuppiset kidutusaseet ummisti Sashka silmänsä, niinkuin korkeudesta putoava ihminen odottaessaan murskaantumistaan, loppua… Ja sitten viuhahti…
Hänen ruumiinsa vavahti kuin sähköiskusta, yrittäen koukistua suonenvedontapaisella voimalla, kauhistuneet silmät avautuivat ja kurkusta tunki tuskanhuuto… Mutta sitten hän kiristi hampaansa yhteen, sulki silmänsä ja hänen verettömien huuliensa välistä kuului vain raskas huohotus, jota säesti ruoskien vinkuna…