Hän vaikeni kuin tukehtuneena ja hänen hätääntynyt katseensa liiteli läsnäolijasta toiseen kuin apua rukoillen. Mutta joka puolelta tuijottivat tunnottomina ja kylminä vihamieliset silmät kuin ojennettujen pistoolien suut…
— Vai niin, vai niin, käykää toimeen — kuului taas tuo tunteeton ääni, ja päävartija astui jo muutaman askeleen seinällä riippuvia ruoskia kohden. Mutta samassa päällikkö viittasi odottamaan, lisäsi entistä hitaammin.
— Vai tahdotko tunnustaa — saat vielä…
Sashka tunsi kaiken pyörivän päässään ja tuo kamala katse kidutti, ahdisti hänen rintaansa, kuristi kurkkua kuni näkymätön, armoton koura. Hän tahtoi puhua, selittää vielä kerran, mutta ei voinut — hänen kurkustaan kuului vaan käheätä änkytystä:
— Minä en tiedä… en tiedä… Olen viaton… viaton…
— Riisukaa hänet, — keskeytti päällikkö kylmästi.
Kuin sekavan painajaisen vallassa tunsi Sashka kun vaatteet revittiin hänen yltään niin että napit sinkoilivat. Hänellä oli vain paita jälellä kun hän havahtui, käsitti mitä hänelle aiotaan tehdä. Se syöksyi hänen kidutettuun sieluunsa kauhistuttavalla voimalla. Tietämättä mitä teki, vaipui hän vavisten polvilleen päällikön eteen ja rukoili hätäisesti ja tuskallisesti itkien:
— Teidän ylhäisyytenne… Odottakaa… Uskokaa… Säälikää minua — olen viaton, viaton… äitini kuolisi… Teidän ylhäisyytenne… armoa, armahtakaa… en tiedä… Kristuksen tähden…
Ilkeältä ivalta kuului Kristuksen nimi, sillä sitä säesti rätisevä ääni kun Sashkan paita takaapäin repäistiin yltä kahtena kappaleena.
— No etkö sinä vieläkään tiedä? — ilkkui päällikkö pilkallisesti. — Vai oletko vieläkin viaton?