Päävartija astui askeleen lähemmäksi ja ärjäsi pahanenteisesti:
— No, etkö kuullut mitä sanoin? Vai tiikereitä… Kyllä minä ajan tiikerit nahastasi…
Miehet naurahtivat ivallisesti ja Sashkan ruumis alkoi vavista: hän aavisti, että jotain kauheata on tulossa… Mutta hän käsitti myös, ettei sitä voi välttää ja alkoi pukeutua niin tyynesti kuin suinkin voi.
Sashka napitti vapisevin sormin takkiaan, kun päävartija rykäsi äänekkäästi, ja sanoi miltei ilakoiden:
— Nyt lähdetään!
Kuin sekavassa unessa asteli Sashka vartijoiden keskellä jotain pitkää käytävää, jossa askelten kolke kajahteli pelottavan räikeänä; sitten kiviportaita alas syvälle kellarikerrokseen, josta leyhähti vastaan ummehtunut, haudankylmä ilma — ikäänkuin itse kuoleman hengähdys. Sitten kuului lukon kirskahdus, raskas rautaovi aukeni valittavasti kitisten ja Sashka työnnettiin sisään.
Sashka huomasi olevansa haudantapaisessa huoneessa, jota savuinen öljylamppu niukasti valaisi; peräseinä peittyi pimeään mutta sivuseinällä häämötti outoja esineitä: pihtejä, ruoskia ja hänen edessään matalalla lavitsalla näkyi tumma hyytynyt veriläiskä. Sashka katsahti sivulleen ja vavahti kauhusta.
Pöydän ääressä istui vankilanpäällikkö ja tuossa himmeässä valossa näytti hänen leveä, laskoksien reunustama naamansa entistä harmaammalta, kammottavalta; leveä suu ulkonevine huulineen liikkui hiljaa ja hän tuijotti Sashkaa himmein, ilmeettömin silmin, ikäänkuin jokin tuntematon petokala… Sashka katsahtaa ympärilleen kuin piiritetty eläin, hän oli vähällä huutaa apua, mutta takana seisovat vartijat — ja yhä tuijottaa tuo kaamea katse. Vihdoin alkoi hän kolealla, katkonaisella äänellä:
— Sinä et ole vieläkään tunnustanut rikostasi — etkä ilmoittanut ketkä toverisi ovat terroristeja, ketkä toivat tehtaalle pommeja… murhatakseen santarmipäällikön… Nyt sinun täytyy.
Kauhu ja hätä kuvastui Sashkan kuolemankalpeilla kasvoilla ja hän änkytti värisevin huulin: Mutta enhän minä tiedä. Minä en ole ollut koskaan…