Sashka luulee sydämensä pysähtyvän: tiikeri lähenee hiljaa, hiljaa… pysähtyy; ehkä huomaa, ettei Sashka vielä nuku…
Mutta se jää siihen lähelle — siitä on vuoteelle vain lyhyt hyppy… Sashkasta tuntuu siltä, kuin täytyisi hänen heti kuolla: hänen ruumiinsa on jähmettynyt kauhusta kankeaksi…
Käytävältä kuului lähenevien askelten kolketta, ne pysähtyivät ja avain työnnettiin lukkoon. Sashkan rinnasta tunkeutui huokaus, voihkaus, aivankuin hänen päältään olisi vieritetty musertava kivilohkare. Avain kirskui lukossa ja hän näki eellimäisenä jättiläiskokoisen vartijan astuvan sisään. Sashka hypähti vuoteelta, kaikki musteni silmissä, mutta horjuvana ja vapisevana juoksi hän ovelle ja aivankuin ilosta mieletönnä syleili hän jättiläiskokoista vartijaa ja sopersi nyyhkyttäen:
— Minä kiitän teitä rakas ystäväni — pelastajani… Kiitän teitä kaikkia — se olisi aivan heti syönyt minut…
— Syönyt? Mikä? Kuka? — kajahtivat kylmät kysymykset ja vartija sysäsi
Sashkan luotaan.
— Tiikeri…
— Tiikeri! — toisti eräs katsahtaen tovereitaan hölmistyneesti ja sitten päävartija ärähti, röyhkeästi ja pilkallisesti:
— Poika on yhtäkkiä innostunut näytelmätaiteeseen! Mutia ei täällä semmoiset konstit auta! Pue heti päällesi.
Sashka hätkähti katsahtaen tuskallisen hämmästyneenä ympärilleen ja sammalsi tolkuttomasti:
— Mitä — se on totta… Minä näin… niinkuin se olisi… odottanut…