Ja äitiparka — hän tulee itkemään niin katkerasti… kauan, kauan…
Sashka tunsi niin polttavan kaipuun, ettei koskaan ennen; niinkuin jokin terävä raatelisi rintaa ja täytyisi huutaa tuskasta… Hän olisi tahtonut pyytää äidiltä anteeksi, ettei ole ymmärtänyt, ei rakastanut tarpeeksi… Jospa saisi sanoa edes yhden sanan, näkisi hänen katseensa…
Hänen kaipauksensa muuttui kummallisen haikeaksi, surulliseksi — sillä hän oli vielä niin nuori… Hän koetti taistella kyyneleitä vastaan, mutta lopulta ne kuitenkin täyttivät hänen silmänsä… Ja aivan kuin syleilläkseen tuota kaivattua, ojensi hän huomaamattaan kätensä kopin pimeyteen ja kuiskasi hiljaa:
— Äiti…
Tuossa särkyneessä äänessä särähti sellainen suru, kaipaus ja epätoivo, jota eivät sanat saata ilmaista — niinkuin raa'an käden pirstoma soitin olisi viimeisen kerran särkyessään särähtänyt… Sashka käänsi kasvonsa kovaan, likaiseen tyynyyn ja alkoi katkerasti itkeä. Hän tunsi olevansa niin avuton ja hyljätty kuin pieni puolikuollut koe-eläin, joka raadeltuna värisee vivikseettorin kynsissä… Ja hänen itkunsa oli niin haikeata ja toivotonta kuin olisi jossakin kauheassa, mustassa syvyydessä valittanut yksinäinen, ijäksi unhotettu olento…
Sashka ei ollut monena yönä nukkunut kuin jonkun hetken ja nyt kun itku tuntui jotenkin helpoittaneen, vaipui hän heti jonkunlaiseen unenhorrokseen.
Sashka heräsi hätkähtäen. Hän tunsi jonkun uhkaavan vaaran, ja kylmä hiki peitti silmänräpäyksessä hänen ruumiinsa…
Hän alkaa kuunnella henkeä pidättäen ja on kuulevinaan voimakasta, hillittyä hengitystä — ja muutamia raskaita, varovaisia askeleita, sitten välkähtää jokin… Mikä se on? Hänen kauhunsa kasvaa kymmenkertaiseksi epätietoisuudesta… Onko pyöveli jo tullut häntä hakemaan — olikohan se pyövelin lyhty…
Taas kuuluu omituista ääntä. Sashka käsittää mikä se on: Tiikeri.
Äsken se hiipi, nyt se istuu nurkassa ja odottaa kunnes Sashka nukkuisi… Se alkaa jo pitkästyä, koska hännällään pieksää kärsimättömästi kylkiään.