Taas hän hätkähti, alkaen tuijottaa pimeyteen. Ja muistaessaan viimeisten öitten hirmunäyt, alkoi hän vavista — jospa ne nyt eivät tulisi…

Sashka muisti taas täällä kuluneet kauheat viikot ja hänen ruumiinsa alkoi vavista yhä ankarammin. — Yhtämittaa oli kuulusteltu. Pakotettiin tunnustamaan — eikä hän tiennyt mitään. Vuorotellen oli tehty lupauksia ja uhattu kidutuksilla, kiusattu nälällä ja janolla, niin että hän monasti oli luullut kuolevansa…

Näinä viikkoina oli Sashka laihtunut miltei luurangoksi, hänen kasvonsa muuttuneet tuntemattomiksi, teräviksi… Hän ei enää voinut nukkua, vavahti heti hereille jostakin hirmunäystä… Ja nyt hän ensikerran hämärästi käsitti, että nuo harhanäyt johtuivat vankilan kärsimyksistä… Hän alkoi taas vavista muistaessaan edellisen yön kauhut. Muisti niin kamalan selvästi sen salaperäisen kahinan, joka ensin kuului — ja miten hän äkkiä tiesi, että lattialla mateli häntä kohden suuri käärme…

— Ei — ei! Minä en tahdo ajatella sellaisia — en! Tulevat uudestaan…
Jotain muuta, muuta…

Ja onneksi hän unohtikin viimeöisen: hänen ajatuksensa lennähti kotiin…

Sashka muisti katuen, miten hän monasti oli ollut tyytymätön, kun kotona oli puutteellista, ahdasta ja ikävää; kun pikkusiskot sairastivat ja itkivät — ja isä vielä joi. Kaksi kertaa oli isä ajanut kaikki ulos kapakasta tullessaan — ja Sashka oli pitkän aikaa tuntenut katkeruutta ja vihaa isää kohtaan…

Kyllä hän nyt oli katunut, oppinut ymmärtämään kodin arvoa! Nyt hän muisti senkin, miten katkerasti isä oli itkenyt äitiä lyötyään: miten hän päihtyneenäkin oli usein ollut synkkä ja surullinen. Hän alkoi ymmärtää, ettei isäkään tahallaan juonut…

Entäs äiti. Tuo hyvä, aina lempeä ja kärsivällinen äiti… Kuinka paljon oli äitiparka kärsinytkään taistellessaan pienokaisten puolesta, köyhyyttä ja sairautta vastaan…

Mutta toisinaan oli hauskaakin. Sashka muisti viime pääsiäisjuhlan vähän ennen kuin hänet vangittiin — he olivat silloin niin onnellisia ja iloisia… Isä oli hiukan humalassa, mutta hän oli niin lempeä ja iloinen — leikki heidän kanssaan, lauloikin… Ja myöhemmin kun isä oli ulkona, kutsui äiti hänet kamariin, puhui kyyneleet silmissä jotain kaunista, jota Sashka ei enää tarkkaan muistanut. Sitten kietoi kätensä Sashkan kaulaan, suuteli häntä ja he itkivät molemmat…

Tuo ilta tuntui ihanalta unelta, niin kaukaiselta kuin ei sitä olisi ollutkaan… Ja kun Sashka taas muisti, että siitä on vain viisi viikkoa, tunsi hän oudon epätoivon sielussaan; se onkin epätodellinen unelma tulevaisuuteen nähden: hän ei koskaan pääse kotiin, ei enää milloinkaan näe äitiä — hän katoaa kuin lakastunut lehti syysmyrskyyn…