Hän jännittää viimeiset voimansa ja hänen kurkustaan kuuluu korisevana, rukoilevana:
— Pelastakaa… en voi… Auta — rakas kuolema! Etkö sinäkään…? Rakas kuole…
Silloin tuntui aivankuin kauhea tulinen kita olisi maata järisyttävällä karjaisulla auennut, puuskaisten polttavan liekkimeren onnettomien yli, ja jokin jättiläissuuri syöksyi mustana, muodottomana, murskaten kaikki alleen ja hotkaisi heidät ahnaasti kamalaan kitaansa.
Ympärillä on äänetön pimeys.
VALLANKUMOUKSELLINEN
Mitä?
Sashka vavahti kuin näkymättömän ruoskan iskusta, kohoutui käsiensä varaan ja alkoi jännittyneenä, hengitystään pidättäen kuunnella. Hänestä tuntui niinkuin kopissa olisi joku huokaissut…
— Ei mitään… olen vain hermostunut — kuiskasi hän äänettömästi. Mutta siitä huolimatta alkoi hän taas levottomasti kuunnella ja tuijotti eteenpäin näkemättä mitään. Sillä koppi oli pimeä kuin hauta ja hänen sydämensä kiihkeä sykintä oli ainoa mikä häiritsi haudansyvää hiljaisuutta… Koneellisesti kosketti hän otsaansa — se oli kostea kylmästä hiestä…
— Minä olen vain hermostunut — toisteli hän ajatuksissaan rauhoittaakseen itseänsä.
— Jospa vain voisi nukkua, — kuiskasi hän taas äänettömin huulin. Mutta hän ei voinut; sillä ajatukset, nuo vankilan hirmuisimmat kiusanhenget, joita on mahdoton paeta, ahdistivat ja kalvoivat taukoamatta — kuin suuret nälkäiset rotat…