— Etkö näe savua — helvetin huurua…
— Älä valehtele! Varokaa…
— Armoa, armoa…
Taas hukkuvat sanat kiihtyvään meteliin kuni myrskyn pauhuun — eikä mitään näy… Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu, että tuo hirveä harmaus on todella helvetin huurua… Ja vieläkin eroittaa hän joitakin nääntyneitä ääniä:
— Auttakaa… päästäkää!
— Armoa… olen sotavanki.
— Miksi meidät helvettiin — haavoittuneet?
— En voi… ijankaikkisesti…
— Armoa… apua…
Ennen tuntematon kylmä kauhu kiitää hyytävänä hänen lävitseen. Noissa tukehtuneissa äänissä kuvastuu niin hirvittävä hätä ja epätoivo, ettei sellaista voi olla muualla kuin yhdessä paikassa — hänet oli siis heitetty helvetin syvimpään onkaloon, missä kadotetut kituvat ja vaikeroivat nauravien pirujen kynsissä.— Ooh — sitä kestää aina… ijäisesti…