— Niin, älä minua kiitä. Itseäni minä vain alussa ajattelin… Nähkääs, jokin poltti rinnassani kuin sammumaton tuli — en olisi voinut elää, ellen olisi ajatellut ja suunnitellut kostoa. Vähitellen huomasin tuhansien kärsivän samoja tuskia, aloin ajatella heitäkin ja lopulta huomasin, että voin kostaa perinpohjaisemmin yhdessä kaikkien vääryyttä kärsivien kanssa. Nyt olen esittänyt yhteisen kostomme, meidän onnettomien koston… Eikä minua enää säälitä — se tuli on kauan sitten polttanut poroksi sellaiset tunteet… Ja se polttaa vieläkin.
Viimeinen kuiskaus kuului niin tukehtuneelta kuin olisi voimakas koura tarttunut hänen kurkkuunsa; kaukaiset muistot syöksyivät hänen kimppuunsa kuin nälkäinen susilauma…
Kukaan ei ollut kuullut Maksimin puhuvan mitään itsestään ja kärsimyksistään ja siksi hänen sanansa vaikuttivat tovereihin tärisyttävästi. He näkivät hänen harmahtavan päänsä painuvan voimattomasti rinnalle aivankuin raskaan väsymyksen valtaamana.
Kukaan ei puhu mitään. Nuo nuoret raudanlujat miehet ovat äkkiä muuttuneet niin synkiksi ja alakuloisiksi. Muutamat tuijottavat jonnekin kauas, huomaamatta tovereitaan, näkemättä hämärää, haudantapaista huonetta, niinkuin näkisivät jonkun kauhean, surullisen näyn. Eräät ovat peittäneet kasvonsa, aivankuin päästäkseen näkemästä…
Maksim tuijottaa sysimustaan, pimeätä aukkoa muistuttavaan nurkkaan, hän unohtaa missä on, hän ei huomaa tovereitaan. Hän on taas näkevinään tutun, kiduttavan näyn: hän on kyyristynyt pensaan taakse ja tuijottaa erään aukean toiselle puolelle. Siellä riippuu jotakin tummaa heiluen vienossa kesätuulessa… Vaatteitako? Ei, vaan hänen nuorempi veljensä… Ja yläpuolella, puhtaalla, sinikirkkaalla kesätaivaalla leijailee laiskasti muutamia kylläisiä korppeja.
II.
Syysaamun kuolemanharmaa hämärä peitti maan, kun Maksim laitakaupungin lävitse asteli asuntoansa kohden. Suuret rautatehtaat sijaitsivat siinä kaupunginosassa — ja se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä, miltei kauhealla lavalla.
Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus ja hetken kuluttua tuntui siltä kuin olisi kokonainen parvi jättiläishirviöitä nälkäisesti ja raivokkaasti ulvoen vaatinut tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ikäänkuin niiden ahnasta ulvontaa totellen työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan viluisia, rääsyisiä ihmisiä — ja pimeässä he todella näyttivät uhriraukoilta, jotka vapisevina lähtevät kohtaloansa kohden.
Yhä useamman tehtaan torvet yhtyivät ulvontaan, hämärä hälveni vähitellen ja miesjoukot lisääntyivät yhä lukuisammiksi. Maksim tarkasteli mielenkiinnolla vastaantulijoita ja hänen mielensä virkistyi: Hän huomasi ensikerran, että noissa laihoissa, katkerissa kasvoissa, tuon mustan marssivan joukon yrmeässä äänettömyydessä oli uhmaa ja voimaa. Heitä tuli tuhansittain, mutta Maksim ei kuullut ainoatakaan sanaa — kuului vain lukemattomien raudoitettujen saappaiden pauke niin kovana ja kumeana kuni kaukainen konetykkien jyrinä ja jäätynyt maa tuntui tärisevän heidän allaan… Keskikadulla marssi suuria sotilaspatrulleja, kiväärit täysissä panoksissa, mutta miehet vilkuilivat epäluuloisesti ja pelokkaasti äänettömiin, jotka eivät suoneet silmäystäkään heille — ja heidän tylsät, pälyilevät katseensa muistuttivat lähenevää vaaraa vainuavan eläimen katsetta.
Kun Maksim saapui asuntoonsa, oli hän kummallisessa mielentilassa. Koneellisesti, mitään ajattelematta laski hän rullauutimet alas, vaikka ulkona oli jo päivä, sytytti tulen ja pyysi asuntonsa emännän keittämään teetä.