Sitten aukaisi hän erään laatikon ja otti sieltä käärön valokuvia, joita hän ei ollut kolmeen vuoteen katsonut. Päällimmäisessä oli kaksi nuorta ylioppilasta, hän ja hänen nuorempi veljensä. Toisessa oli hänen isänsä ja äitinsä yhteinen kuva. Isä oli karkoitettu Siperiaan poikiensa lähden… hänen kerrottiin nääntyneen siellä nälkään, ja äiti oli kuollut surusta…

Maksim asetti ne takaisin laatikkoon. Vain yhden kabinettikortin asetti hän eteensä kirjoituspöydälle.

Kuva esitti nuorta erikoisen kaunista tyttöä. Vartalo oli hento, kasvot kapeat ja hienopiirteiset, tukka tuuhea ja sysimusta — ja mustain silmäin kuvassakin surullinen katse seurasi Maksimia niin omituisen elävänä, niinkuin muinoin…

Hänen asuntonsa emäntä, erään vallankumouksellisen työmiehen vaimo, näytti ensin hämmästyvän, nähdessään valot sytytettyinä. Mutta hän oli tottunut vuokralaisensa omituisuuksiin eikä puhunut mitään; huomattuaan valokuvat, arveli hän, että Maksimilla oli joku muistopäivä.

Ja muistopäivä se olikin…

Hän kaatoi teetä lasiin, maisteli sitä hitaasti. Koko ajan katseli hän vaieten kuvaa — ja muisteli… Nykyisyys haihtui epämääräisenä sumuna entisyyden kirkkauden tieltä. Hän aivankuin eli uudelleen tuon illan, jolloin ensikerran tapasi hänet — eikö siitä ollut iankaikkisuus?

Se oli hienossa perhejuhlassa. Hän oli saapunut hiukan myöhemmin ja istui yksin katsellen toisten ilonpitoa. Silloin hänen huomionsa kiintyi siihen, että emäntä talutti erään nuoren kauniin tytön flyygelin ääreen.

Hän hämmästyi tavattomasti kuullessaan alkuakordit, se oli jotain tavatonta, kapinallista. — Chopinin surumarssi, iloisessa perhejuhlassa!

Maksim oli monasti kuullut tuon kappaleen, mutta sillä tavalla kuin tuo omituinen tyttö sen soitti, ei hän ollut koskaan kuullut; siinä kuvastui selittämättömän suuri suru — niinkuin sadattuhannet ihmiset olisivat seisseet äänettöminä, liikkumattomina, jokaisen kasvoilla jähmettynyt tuska ja suru…

Maksim seurasi soittoa koko olemuksellaan, aivankuin lumottuna. Ei tämä keikaillut kuten konsertin antajat, sivulla istuessaan näki Maksim kyyneleen vierivän hienoa, kalvennutta poskea myöten. Ja kun hän lopetti olivat kaikki tavattoman ihastuneita hänen soittoonsa — ei kukaan enää muistanut, minkä sopimattoman teon hän oli tehnyt.