Eräältä tuttavalta sai Maksim tietää, että tyttö oli erään kenraalin tytär, joka oli karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten mielipiteittensä tähden. Tuttava esitti hänet tytölle — ja he keskustelivat koko illan.

Maksim ei muistanut miten silloin tuli kotiin, sen hän vain muisti, että rakasti — ettei hän koskaan voisi unohtaa noita silmiä…

Oi, se oli tuskallista ja riemukasta aikaa. Hän oli jo aikoja sitten luopunut onnen ja rakkauden haaveista, kovettanut sydämensä kivikovaksi. Ja kuinka hän, kädetön, vainottu vallankumouksellinen olisi voinut toivoakaan tuon nuoren kaunottaren vastarakkautta.

Ja kuitenkin hän toivoi.

Niin eli hän tuskassa, toivossa ja kiduttavassa epätietoisuudessa useita kuukausia. Toisinaan hän luuli toiveittensa täyttyneen — ja taas hän epäili…

Mutta eräänä iltana ei hän voinut pidättää itseään, hän ei voinut enää kestää epätietoisuutta. He olivat kahden — ja äkkiä hän kuuli oman äänensä, kuuli sopertelevansa jotain sellaisesta röyhkeydestä kun hän, tällainen raajarikko, rohkeni toivoa…

Mutta tyttö keskeytti hänet, tarttuen juuri siihen katkenneeseen käteen, painoi sen lujasti neitseellistä poveansa vastaan ja hänen silmissään oli ihmeellinen loiste, kun hän hiljaa kuiskasi:

— Minä tiedän, missä sinä olet sen menettänyt — ja minä rakastan sinua…

Sekavan, epämääräisen riemun ja liikutuksen valtaamana puristi hän tyttöä rintaansa vastaan ja suuteli häntä kuin huumaantuneena. Se oli heidän ensimäinen suutelonsa.

— Minä olen jo kauan sinua rakastanut — kuiskasi taas tyttö.