Maksim oli liian onnellinen puhuakseen… Oi miten onnellisia he olivatkaan sinä iltana.

Mutta se olikin viimeinen ilta — viimeinen onnellinen ilta hänen elämässään. Marie tuli saattamaan häntä kadulle asti. Ja siinä katulyhdyn kalpeassa valossa hän suuteli vielä kerran rakastettuaan. Se oli heidän viimeinen suutelonsa…

Hän ei enää milloinkaan nähnyt rakastettuansa. Sillä tämä vangittiin seuraavana yönä.

Miten tuskallisen pitkiä olivatkaan ne päivät ja yöt vankilassa, kun hän ei uskaltanut antaa tietoa itsestään, peläten, että myöskin Marie vangittaisiin.

Siellä virui hän monta kuukautta. Ja sitten hänet karkoitettiin
Siperiaan pakkotyöhön.

Ja vasta sieltä karattuaan, kahden loppumattoman pitkän vuoden kuluttua sai hän tietää, mitä Marielle oli tapahtunut…

Maksim syöksyi kalman kalpeana seisaalleen ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin — sillä kauheat muistot ja mielikuvat syöksyivät hänen kimppuunsa kuni suuret, kiukkuiset käärmeet. Hän tahtoisi upottaa ne hornan syvyyteen — mutta ei voi. Aivankuin jonkun tuntemattoman käärmeen myrkkynä valuvat ne hänen aivoihinsa kirvellen ja polttaen. Armottomalla järkähtämättömyydellä tulevat nuo satoja kertoja nähdyt näyt taas hänen silmiensä eteen.

* * * * *

Marie viruu yksinäisessä kopissa vankilassa…

On yö. Koppi on pimeä kuin hauta… Ja kammottavan hiljaista — joskus vain kuuluu yksinäinen kahleiden kalahdus, ja kerran on jostakin kaukaa kuuluvinaan tukehtunut itku…