Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa joku matalalla, käheällä äänellä:
— Missä viipyy Maksim?
Ja toinen toistaa kuin kaiku:
— Niin, missä viipyy Maksim?
* * * * *
Niinkuin mahtava, jättiläissuuri kotka kiertelee tuleen hukkuvan kaupungin kohdalla yksinäinen lentokone. Sinne ei enää kuulu ainoakaan ihmisääni, ei tulen kohina eikä ampumatarvevarastojen räjähdykset — siellä on vain jääkylmä, äänetön ja ääretön avaruus, jonka kelmeätä hämäryyttä ei tulimerikään kykene valaisemaan.
Maksim oli kauan ollut kokonaan yhden pyrkimyksen vallassa: Ylöspäin. Nyt hänen mittariin tuijottava katseensa havaitsi, ettei viisari enää noussut vähääkään ja että hän oli paljon korkeammalla kuin koskaan ennen. Se herätti hänet kuin unesta ja nyt vasta hän tunsi, että ruumiinsa oli ihan jäykistynyt kylmyydestä. Äärimmäisellä ponnistuksella taivutti hän ruumistaan nähdäkseen alas.
Kylmä värähdys syöksyi hänen ruumiinsa lävitse: näky oli niin kammottavan suuremmoinen.
Hiukan alempana liiteli muutamia pilven lonkareita jotka tulen kajastuksessa muistuttivat jättiläissuuria, vereen tahrautuneita ilmalaivoja ja niiden alapuolella hehkui hirvittävässä syvyydessä palava kaupunki kuin jättiläissuuri tulivuorenaukko. Siitä nouseva mustanpunainen savu peitti koko eteläpuolen suunnattoman hehkuvan laavavirran lailla vähitellen himmeten, tummeten ja vihdoin häipyen mustana kaukaiseen pimeyteen. Mutta pohjoispuolella oli niin valoisaa kuin päivällä, sieltä korkeudesta näyttivät naapurikaupungit olevan uskomattoman lähellä, niiden takana olevat vuoret hehkuivat heleän punaisina ja niiden rinteillä loistivat lumiset metsät vaaleanpunertavina kuni kukkivat ruusukentät.
Maksim on kylmästä miltei jäykistynyt ja aivoissa pyörii kaikki kuumeisen sekavana.