Koneellisesti muuttaa hän uuden happisäiliön, mutta ei auta. Hämärästi hän vihdoin käsittää mitä on tapahtunut: hän on siis murhannut miljoonia — hän on siis maailman suurin murhaaja. Käheä voihkaus tunkeutuu hänen kurkustaan ja hän tuijottaa sinne alas kuin mieletön.
Äkkiä vääristyvät hänen kasvonsa kauhusta — hän kumartuu, kuuntelee henkeä pidättäen…
— Mitä, mitä? Ne huutavat…
Sieltä palavasta syvyydestä kuuluu huuto, ikäänkuin lukemattomien hukkuvien huuto. Se kasvaa, kiihtyy, muuttuu uhkaavaksi. Maksim vavahtaa kuin työnnettäisiin pistin hänen ruumiinsa lävitse: hän on kuulevinaan miten hennot lastenäänet vaikeroivat sydäntäsärkevästi…
— Äiti, äiti, äiti…
Maksim tarttuu suonenvedontapaisesti ohjauspyörään, kiihdyttää vauhdin äärimmilleen ja ohjaa ylöspäin — ei nouse vähääkään. Hän hätkähtää, kuuntelee, katsoo alas ja taas hän jäykistyy liikkumattomaksi, tuntee veren hyytyvän suonissaan. Tuo suunnaton tulipätsi kohoaa ylöspäin, sen vauhti kiihtyy kiihtymistään — eikä kone nouse enää vähääkään. Hän ei voi paeta minnekään, hän on tukehtumaisillaan, tuo hirvittävä huuto lähenee lähenemistään, hän parahtaa kuin kuolettavasti haavoitettu eläin. Tulimeri lähenee hirmumyrskyn pauhinalla, suureten peloittavan nopeasti, ja sen lävistävä kirkkaus sokaisee hänet. Hän sulkee silmänsä, mutta näkee sittenkin, miten häntä kohden kuroittautuu lukemattomia käsiä, äitien tuskasta ja vihasta vääntyneitä kasvoja, satojen tuhansien pienokaisten kyyneleisiä syyttäviä silmiä. Hän peittää kasvonsa, mutta samassa värähtää koko maailman avaruus; miljoonista kurkuista kajahtaa kammottava, pitkäveteinen huuto:
— Murhaaja! Murhaaja!
Se ei taukoa, se kiihtyy yhä kauheammaksi… Ja Maksimin aivoissa pyörii kaikki sekavana kaaoksena, pimenee sysimustaksi. Kamalan hädän valtaamana etsii hän jotain hapuilevin sormin kuni sokea. Löytäessään vihdoin istuimensa vierestä sytytysnastan, alkaa hänen rintansa omituisesti hytkiä ja kurkusta kuuluu omituista ääntä — hän ei tiedä onko se itkua vai naurua… Hän tuntee vain heittäytyvänsä taaksepäin ja kuulee kummallisen käheän hohotuksen — se muistuttaa taivaanvuohen kaameata hörkötystä pimeänä syysyönä…
* * * * *
Kuolemankalpeina seisovat terroristit laivan kannella ja tuijottavat tulimerta… Sitten kuuluu hermostunut, tuskallinen kuiskaus: