Kukaan ei puhunut mitään, mutta jokainen tunsi saman tunteen niin tuskallisen selvänä. Heitä ei ole hellitty tuossa kaupungissa: siellä olivat heidän omaisensa kituneet ruoskijain kynsissä, menehtyneet kuoliaaksi vankiluolissa ja kaatuneet kuulien lävistäminä — siellä olivat he itse kärsineet rääkkäystä, vainoa, nälkää… Mutta sitä he eivät nyt muistaneet. He muistivat vain lapsuudenkodin, koulun urheilukenttineen, leikkeineen; siellä oli moni heistä elämänsä elänyt, kuoleman uhallakin sen asian puolesta toiminut, jota olivat pitäneet oikeana — siellä olivat useat löytäneet elämänsä ensimmäisen ja ainoan lemmityn, siellä sen kadottaneet. Siellä olivat heidän kalleimmat muistonsa, kaikki, kaikki… Ja nyt katoo kaikki. Kyyneleet sumentavat heidän silmänsä ja jokin karvas ja tukehuttava nousee kurkkuun; he eivät häpeä, että he itkevät.
Mereltä oli alkanut puhaltaa jääkylmä tuuli saattaen heidät vapisemaan. Mutta sitä he eivät huomaa — he tuijottavat vain palavaa kotikaupunkia — jota he eivät enää koskaan näe.