— Mutta ajatelkaa, veljet, sehän oli kummallinen kuolema. Yksikään ihminen ei ole koskaan näin kuollut.
Hetken äänettömyyden jälkeen eräs nuori ilmailija katsahti arasti ympärilleen ja änkytti käheällä, vapisevalla äänellä:
— Sehän on kammottavaa… Oliko hän ihminen?
— Mitä sinä sanot! — huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies — suuri mies! Mutta häntä kohdeltiin kuin orjaa — ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa — hän oli suuri loppuun asti.
Kukaan ei puhunut sanaakaan, he eivät kyenneet ajattelemaankaan — kaikki oli niin sekavaa ja kauheata. Taas luuli moni näkevänsä mieletöntä unta.
Mutta he eivät heränneet, näky ei poistunut — se näytti entistä kauheammalta…
Silloin välähti Sashan aivoissa tuskallinen totuus: nyt häviää heidän kotikaupunkinsa —.
— Onko se mahdollista…? Koti, koulu, yliopisto, bulevardit…? Häviääkö todella kaikki…? sopersi hän hiljaa huomaamattaan ja hänen nuorilla kalmankalpeilla kasvoillaan kuvastui kauhea hätä ja epätoivo. Hänestä tuntui siltä kuin olisi itse iskenyt kuolettavan haavan viimeisen omaisensa rintaan ja nyt katselisi miten veri valuu hänen kylmenevästä ruumiistaan. Hän ojensi kätensä kuin rukoillen, mutta samassa tunsi, ettei enää voi mitään. Hänen hartiansa lysähtivät, painuivat kuin musertavan taakan alla ja hänen äänessään värähti epätoivo, masentava murhe ja kaipaus:
— Ei meillä enää mitään ole… kaikki, kaikki…
Hänen äänensä katkesi rajuun nyyhkytykseen ja hän vaipui laivan kaidepuita vastaan kuin loppuun nääntyneenä.