— Yksi tunti enää… viimeinen tunti… Nuori upseeri lausui nuo sanat kuin itsekseen, tuskin kuuluvasti. Mutta vastapäätä istuva nainen hätkähti kuin syytetty kuullessaan kuolemantuomionsa; hänen nuorilla kasvoillaan kuvastui hätä ja kauhu, kun hän vapisevin huulin kuiskasi:
— Jumalani… jumalani…
— Mitä, armaani…?
— Se on sittenkin totta — sinä menet.
— Tiedäthän… täytyy…
— En ymmärrä… tuntuu kuin kaikki olisi unta — kamalaa unta.
Sellainen onni ja sitten yhtäkkiä…
Värisevä ääni tukehtui kyyneliin. Mies kohotti hänen kasvojaan, suuteli liikutettuna hänen valkeata otsaansa puhuen hellästi ja pakotetun reippaasti:
— Älä sure… rakas. Pianhan minä sieltä palajan, ehkä everstiksi korotettuna… Yrjönritarina… Ja ajattele jos se… mitä eilen puhuin… Marcella…
Hänen kasvoillaan säteili onni ja hellyys; se näytti aivan kuin sähköaalto sattuvan naiseen: hän nousi, puristi miehen päätä rintaansa vastaan, ja hänen äänensä värähti vienona ja hellänä:
— Ah niin, rakas… Minä hoitaisin, kasvattaisin häntä. Yhdessä odottaisimme sinua… tuloasi…