— Ja ellen enää palaisikaan… olisin sittenkin luonasi — hänessä…
Mies vaikeni kuin ihanasta unesta havahtuen ja kuiskasi katkonaisesti, epävarmasti:
— Mutta ellei… ellei olisikaan niin…?
— Oi, sen täytyy olla niin, — huudahti hänen nuori vaimonsa tulisesti. — Me odotamme sinua… ajattelemme sitä ihanaa päivää, jolloin tulet kotiin. Oi, Arnold — ajattele sitä päivää…
Mies unohti kaiken. Kirkkaana, lämmittävänä auringonpaisteena tulvahti hänen sieluunsa ihana kuva kotiin paluusta. Samalla tunsi hän rakastettunsa kiihkeän suudelman, kuuli hänen sopertavan jotain omituista, hellää, joka vaikutti häneen kuin väkevä viini, valtasi hänen koko olemuksensa suloisella huumauksella. Hän tunsi vain, että olento hänen sylissään oli kallein maailmassa, jonka puolesta hän olisi mielellään uhrannut elämänsä… Kuin unessa hän hiljaa kuiskasi:
— Niin, armaani… Sen täytyy olla niin.
He eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet sellaista pyhää, puhdasta hehkua ja liikutusta kuin silloin. Miehen mieleen lennähti outo aavistus, että se onkin heidän viimeinen syleilynsä… Mutta mitä siitä — hän eläisi sittenkin pojassaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä onnesta — hän eläisi aina heidän molempien rakastavassa muistossa… Vaimo suuteli hänen silmiään sopertaen hiljaa:
— Älä rakas… Arnold… Nyt tiedän… tunnen, että se on totta…
Tuo varmuus vaikutti mieheen kuin ehdoton tosiasia. Lähtökin tuntui nyt helpommalta — olihan edes yksi valopilkku kaipauksen ja murheen pimeydessä.
Hän lähti yksin asemalle…