II.
Jo monta päivää oli hyökkäysarmeija pitkänä jonona edennyt vihollisalueelle suokannaksia myöten, työntäen edellään pientä puolustusjoukkoa. Ylipäällikkö oli päiväkäskyssään kehoittanut kaikkia äärimmäisiin ponnistuksiin, jotta ehdittäisiin suoalueen yli ennenkuin vihollinen ehtisi eteen, sulkisi pääsyn…
Ja nyt olivat huomattavat etujoukot päässeet yli kohtaamatta suurempaa vastarintaa. Parhaillaan kiirehtivät jalkaväkirykmentit pikamarssissa ylitse.
Arnold hämmästyi suuresti kun kenttätelefoonilla ilmoitettiin tuo onnellinen uutinen — se tuntui uskomattomalta. Ja kun hiukan myöhemmin vihollisen lentokone kaukaa kiiti heidän ohitseen, tunsi Arnold entistä suurempaa levottomuutta.
Noin tunnin kuluttua tuli tiedusteluosastolta ilmoitus, että 10 km suoalueelta on vihollinen hävittänyt sillan, tukkinut virran — ja meidän hallussamme oleva alue on kokonaan järvien ympäröimä — mutta samassa alkoi kamala näytelmä…
Ensin kuului jostakin kaukaa tykinjyrähdys ja ankara pommiräjähdys noin kilometrin päässä edessäpäin. Toinen — kolmas, neljäs… Sitten jyrähti kaukana takanapäin… taas edessä — jyrähdykset tihenevät… Ja kaikki pommit putosivat saarelle… Arnold tarttui päähänsä kuin huumaavan iskun satuttamana ja änkytti käheästi.
— Nyt käsitän kaikki… Vihollinen asetti ansan… ja ylipäällikkö vei meidät siihen…
— Mitä tarkoitat…?
— Ne tiesivät, että tässä täytyy ehdottomasti olla tykistöä suojana viimeisen suon yli mentäessä… Mutta kun miltei koko armeijan tykistö on täällä… niin…
Hän vaikeni ja etsi vapisevin käsin kartan taskustaan ja sitten jatkoi änkyttäen tukehtuneesti: