— Sehän on kamalaa… pirullisen nerokasta… Ajatelkaa: tie luotisuoraa 14 km; sivulla rämeitä, ryteikköä, louhikkoja — puhumattakaan tuosta pohjattomasta suosta… Ja pommien putoilusta näette, että ne ampuvat aivan tien suuntaa myöten, joukkojemme yli… Jos vain koetammekin ampua meidän tykeillämme, putoo jokainen laukaus tielle — omiin joukkoihin… He voivat siis rauhallisesti piiritystykeillään murskata 400 tykkiämme… Meidän joukkomme ovat silloin täysin vaarattomia ja avuttomia — joihin ei kannata tuhlata edes ampumavaroja.
Samassa saapui käsky valmistautua ampumaan. Tykistön päällikkö viittasi
Arnoldille ja he lähtivät kiireesti ylipäällikön luokse…
Ampumiskäskyä ei voitukaan toteuttaa, pommit putoilivat yhä tiheämmin — ja kun taivaanrannalle vielä ilmestyi kaksi lentokonetta tarkastamaan pommituksen tuloksia, näytti levottomuus kiihtyvän kauhuksi.
Kaiken lisäksi alettiin heitä pommittaa myöskin sivultapäin, mutta se vaikuttikin päinvastoin — kaikki muuttuivat, näyttivät elpyvän… Ja hetken kuluttua suunnattiin hurja tykkituli viimeisiä häiritsijöitä kohden.
Mutta nyt kiihtyi vihollisen pommitus suorastaan hirvittäväksi. Saaren eteläpäässä oli mahdoton vastata, kokonaiset patterit paiskautuivat palasiksi; kaikki murskaantui ja sotilaat juoksivat suohon — ja monet etumaiset olivat hukkua vetelään liejuun…
Kumma kyllä ei saaren pohjoiskärkeen ollut vielä pudonnut ainoatakaan pommia… Sinne pelastettiin satakunta tykkiä ja jatkettiin rivakasti ammuntaa. Pohjoisimpaan niemeen oli sijoitettu sairasosastot — ja sinnepäin kannettiin taukoamatta haavoitettuja.
Arnold tarkasti parhaillaan tähtäintä, kun ilmaa viilsi jokin kammottava ulvahdus, maa vavahti kuin ruoskaniskun satuttama eläin ja huumaavasti jyrähtäen paiskautui korkea kuusikko kaameana, mustanpunaisena leimahduksena ylös ilmaan. Ja sitten tuntui kaikki kiirivän jonnekin jylisevänä vyörynä…
— Siinä se nyt oli… mörssäri… kuiskasi Arnold käheästi. Kukaan ei sitä kuullut; mutta ehkä kaikki tylsästi tunsivat jotain sellaista. Sitten tuntui taas koko maailma räjähtävän, leiskahtavan ilmituleen ja hän paiskautui jonnekin sysimustaan pimeyteen…
Vähitellen alkoi Arnold hämärästi käsittää, että hän makasi ambulanssiteltan lattialla, matala laatikko päänalusena ja jalkaa poltti kuin tulessa… Hän ei kykene ensin ajattelemaan; hän tuntee vain, että joku kiristelee hampaitansa, ja heiluttaa päätään kahtaalle; jännittäen kaiken ajatuskykynsä huomaa hän vihdoin, että hän itse tekee niin — ja päättää olla hiljaa.
Lattia on täynnä vaikeasti haavoitettuja, joita koetetaan sitoa edes tilapäisesti, etteivät menehtyisi verenvuotoon. Lääkäri ja kaksi sisarta työskentelee kuumeisella kiireellä kahden sairashoitosotilaan avustamana — mutta paljoko he ehtivät. Yhtämittaa tuodaan uusia haavoitettuja, kaikkialta tuijottaa rukoilevia, hädän ja kauhun laajentamia silmiä. Arnoldin vierellä ojentaa eräs nuorukainen pomminsirpaleen raatelemaa rannettaan kuin rukoillen ja puristaa kaikin voimin käsivarttaan estääkseen verenvuotoa; mutta hän väsyy, valtimosta purskahtaa punainen suihku, hän lysähtää maahan, käsi heltiää kokonaan ja sitten hän vain toivottomasti tuijottaa miten hänen elonnesteensä leviää tummanpunaisen loan peittämälle lattialle… Muutamat koettavat rääsyillä tukkia ammottavia haavojaan, mutta toiset ovat jo tylsästi ummistaneet silmänsä ja näyttävät loppuun nääntyneiltä. Jotkut havahtuvat välillä, aukaisevat silmänsä kuin koettaen tointua raskaasta unesta; eräskin nousee hammasta purren istualleen ikäänkuin siten johtaakseen pois kuoleman huomion… Mutta useimpien ponnistukset ovat turhia, silmät ummistuvat uudelleen, hengitys harvenee, ja hetken kuluttua heidät kannetaan kiireesti ulos — he eivät enää tarvitse apua… Arnold näkee myös kamalasti silvottuja, ammottavine haavoineen, suonenvedontapaisesti kouristelevine käsineen; raadellut jäsenet vavahtelevat, värisevät, tuskan vääristämät suut näyttävät huutavan, vaikeroivan…