Mutta mitään ei kuulu. Koko maailma on täynnä pauhua, jyrinää, joka tuntuu yhä kiihtyvän. Sen voimasta värisevät taukoamatta kangasseinät, koko teltta vapisee kuin kuoliniskua odottava jättiläiseläin. Ja niinkuin tuollainen eläin kuoliniskun sattuessa lysähtää kokoon, hytkähti yhtäkkiä teltta kokoon…
Mörssäri… kuiskaa hän vapisevin huulin ja alkaa kauhusta väristen odottaa seuraavaa…
Kolme kertaa oli jo räjähtänyt, Arnold tunsi jalkansa kummallisesti kylmenevän, ja taas hehkuvan polton — lopulta hän tunsi tylsistyvänsä…
Joku tarkasti hänen reittänsä, ja hän kuuli käheytyneen naisäänen huutavan:
— Täällä on kiire — ei kestä…
Enempää ei kuulunut, vereen tahrautunut lääkäri viittasi jotain, häntä nostettiin, ja sitten musteni kaikki…
Verenmyrkytys… ellei niitä kaikkia poisteta! kuuli Arnold tohtorin huutavan korvaansa. — Ja narkoosiaineet räjähtivät äsken… Ei siis auta…
— Ryhtykää vaan toimeen… herra tohtori! — keskeytti Arnold ja hoitajattareen kääntyen lisäsi:
— Antakaa… kirje… vasen sisätasku…
Hän sai kirjeensä, ja puristi sen nyrkkiinsä ja tuo kosketus tuntui ikäänkuin kädenpuristukselta — olihan hän sitä pidellyt…