Tulkoot tuskat — en valita… — ajattelee Arnold — paranen… sitten kotiin… Tahdon ajatella vain sitä…

Arnold tuntee, että hehkuva rauta työnnetään syvälle hänen ruumiiseensa, mutta hän puree vain hammasta… Se tuntuu polttavan kaikkialla, tuskanhiki kihahtaa ruumiista, hän unohtaa mitä pitäisi ajatella… Silmissä pimenee, mutta yhä polttaa… Sydämestä kouraisevat aivankuin pitkät raatelevat pedonkynnet, ja koko maailma alkaa pyöriä — mutta vaiti hän on… viime hetkeen asti hän ikäänkuin matkii mielessään, ettei hänen suustaan saa kuulua yhtään voihkausta.

Arnold herää kuin unesta ja miltei jähmettyy kauhusta: hänet on kahlehdittu palavaan autoon, joka kiitää pyörryttävää vauhtia yli mäkien, vuorien… Hän koettaa hypätä pois — turhaan; liekit tarttuvat häneen, nuoleskelevat tulikielillään hänen ruumistansa, polttaen, tukehduttaen — ja yhä vain eteenpäin hurjasti hyppelehtien… Vihdoin näkyy edessä sysimusta leveä kuilu, auto lähenee, sitten heilahtaa ja hän odottaa kiduttavan kauhun vallassa milloin saapuu pohjaan ja kaikki murskautuu siruiksi…

Kun Arnold vihdoin tuli tajuihinsa, oli hän eräässä vihollismaan rajakaupungissa, jonne hänet oli tuotu sairasautolla. Ja monien kyselyiden jälkeen ilmoitti hoitajatar, että koko hyökkäysarmeija oli otettu vangiksi.

Vasta kolmen päivän kuluttua muisti Arnold kirjeen. Se oli ainoa vaimolta saapunut kirje…

Hänen mielensä täytti kauhu — ei muistanut siitä mitään, ja hän oli osannut joka sanan ulkoa. Vapisevin äänin kysyi hän sitä hoitajattarelta ja kun tämä toi sen hetken kuluttua, tarttui hän kirjeeseen kuin nälkäinen leivänpalaan ja luki seuraavaa:

Rakas!

Voi miten kaipaan sinua ja toivon, että olisit täällä! — Kaikki on niin pelottavaa ja kauheata. Vihollinen lähenee nopeasti ja kaikkien täytyy poistua kaupungista vuorokauden kuluessa. En vielä tiedä miten pääsen, autoja ja hevosia ei enää saa. Voi miksi turhan vuoksi pelotan sinua, rakkaani — pääsenhän minä jalkaisin, koska olen nuori ja terve! Kyllä kaikki käy hyvin — älä ole huolissasi. Eräs tuttu upseeri toimittaa kaikissa tapauksissa tämän naapurikaupungin postiin… Kirjoitan sinulle muutaman päivän kuluttua.

Armaani! Ajattelen vain sinua — päivät ja yöt. Ja minä olen varma, että se asia on siten kuin me niin palavasti toivoimme… Oi muistatko ne hetket, armas…? Minä en voi niitä koskaan unhoittaa! Sinua suutelee…

Oma Marcellasi.