Ja taas muisti Arnold senkin, että tuo kaupunki joutui heti sen jälkeen pommituksen alaiseksi. Hän peitti kasvonsa käsillään ja änkytti tuskallisesti:
— Missä… missä hän on…?
Ajatellessaan, että Marcella olisi ruhjoutunut raajarikoksi pommituksessa tai joutunut joidenkin ihmispetojen kynsiin, pelkäsi Arnold tukehtuvansa — tuo tuska tuntui tuhat kertaa kiduttavammalta nyt, kun hän itse oli heikko…
Ei ei — ehkä kaikki on hyvin… Pääasiahan on sentään, että hän rakastaa minua. Ja pian tuo epätietoisuus selviää, kun hän pääsee kotiin…
Äkkiä tunsi hän ruumiinsa kylmenevän… Ikäänkuin jääkylmänä salamana iski aivoihin kamala totuus: sotavankeus… Sali alkoi suuren karusellin tavoin pyöriä… vauhti kiihtyi kiihtymistään… sitten pimeni…
III.
Vitkaan, vitkaan parani Arnold. Vaikka puoli vuotta oli kulunut, ei hän vieläkään voinut olla jalkeilla kuin vähän kerrallaan. Siihen oli vaikuttanut eniten hänen sisäiset kärsimyksensä — ei vieläkään tietoa.
Sairaalasta vietiin hänet vankileiriin, jossa joutui kitumaan toisen puoli vuotta. Taistelukentän kauhut ja sairaalan kärsimykset oli hän kestänyt — mutta vankileirissä oli hän pelännyt menehtyvänsä; hän olisi ehdottomasti surmannut itsensä, mutta silloin oli hän taas ikäänkuin kuulevinaan matalan kuiskauksen: ehkä huomenna…? Loppuaikoina alkoi hän jok'ainoana aamuna postiajan lähetessä vavista kuin vilutautinen. Laitoksen lääkäri oli alkanut pitää tuosta surumielisestä miehestä ja kun pelkäsi Arnoldin menettävän järkensä, toimitti hän hänet maanviljelystöiden johtajaksi erääseen kartanoon, jonka omistaja oli sodassa upseerina.
Mutta kulunut vuosi tuntui Arnoldin mielestä iankaikkisuudelta — ja vankileirissä hänen tukkansakin hiukan harmaantui.
Onko hän kuollut? — Vai elääkö hän jossakin pakolaisena kurjuudessa, nälässä…? Ehkä vielä heidän pienokaisensa, ooh, ei…