Nuo ajatukset kalvoivat herkeämättä hänen epätoivoista sieluansa, hän oli kuin elinkautinen vanki, jonka veristyneitä jäseniä aina painavat ja kalvavat raskaat raudat — aina muistuttavat olemassaolostaan kaamealla kolinallaan…

Kului pari kuukautta ennenkuin Arnold puhui emäntänsä kanssa muista kuin talon asioista. Mutta silloin kutsui rouva hänet eräänä iltana teelle ja puhui hiukan sodassa olevasta miehestäänkin, jota hän näytti kovasti kaipaavan. Senjälkeen tapahtui se usein ja vähitellen sai Arnold tietää yhä enemmän nuoren emäntänsä suruista ja huolista. Hän koetti myös lohduttaa tätä parhaansa mukaan, ja lopulta hän miltei huomaamattaan alkoi kertoa omistaankin. Siitä lähtien muuttui hän huomaamattaan aivan toisellaiseksi. Hän parani lyhyessä ajassa täysin terveeksi, ja hänen mielessään oli herännyt uusi toivo.

Vasta jälkeenpäin huomasi Arnold, että se oli hänen nuoren emäntänsä ansiota, tämä osasi haihduttaa hänen synkkyytensä, hänellä oli aina varalla kokonainen joukko lohduttavia tosiseikkoja. Hän huomautti, etteivät kirjeet saavu sota-aikana perille oikeallakaan osoitteella, miten olisivat Arnoldin kirjeet voineet saapua perille, kun ei niissä ollut oikeata osoitettakaan? Sama oli hänen vaimolleen menevien kirjeiden laita. Eihän tämä enää siellä voinut olla.

— Luuletteko tällaisina aikoina etsittävän jotain yksityistä kirjeensaajaa? — kysyi hän lopuksi. — Mutta sensijaan on pidätetty paljon kirjeitä! Mahdollisesti on vaimonne muuttanut toisaalle ja lopulta, kun ei ole saanut teiltä yhteenkään kirjeeseen vastausta, luullut teidät kuolleeksi. Mutta kaikkihan tulee taas hyväksi kun pääsette täältä, jos hän vain teitä rakastaa…

Siitähän Arnold oli niin varma, niin ehdottoman varma! Hän tunsi yhä suurempaa toivoa ja iloa ajatellessaan sitä päivää, jolloin taas tapaa hänet — silloin Marcella raukan kärsimykset muuttuvat riemuksi…

* * * * *

Jo monta päivää oli nuori rouva näyttänyt tavattoman rauhattomalta. Päivät hän käveli eräällä lehmuskujalla puutarhassa, öisin huoneessaan edestakaisin, edestakaisin — kuin rauhaton henki, joka ei saa koskaan lepoa. Jo kaksi yötä oli Arnoldin yläpuolella yhtämittaa kuulunut kaukainen askelten ääni. Nyt oli se vain muuttunut omituisen epätasaiseksi — niinkuin kävelijä olisi nääntymäisillään.

Arnold tunsi syvää sääliä naisraukkaa kohtaan. Hän ei myöskään voinut nukkua — kuunteli vain noita askeleita — jotka tuntuivat muuttuvan yhä väsyneemmiksi.

Hän oli miltei nukahtamaisillaan, kun askeleet taukosivat omituiseen kolahdukseen. Hän hätkähti ja alkoi henkeä pidättäen kuunnella — ei mitään!

Mitään ajattelematta lähti hän huoneestaan, nousi toiseen kerrokseen — ja hetken kuluttua huomasi hän kuuntelevansa erään oven takana. Sieltä oli kuuluvinaan kuin tukehtunutta itkua. Sitten koputti — ei vastausta; hän koputti toisen, kolmannen kerran, ja kun ei vieläkään saanut vastausta, astui vihdoin varovasti sisään.