Sydäntäsärkevästi itkien virui nuori vaimo lattialla aivankuin tainnoksissa. Arnold nosti hänet vuoteelle, kostutti hänen kasvojaan vedellä ja lopulta hän näytti toipuvan…
Arnold pyysi anteeksi menettelyään ja pyysi puhua muutaman sanan, mutta lupasi poistua hetikin, jos rouva tahtoo. Tämä pyysi Arnoldin jäämään, sitten ojensi kätensä kuin rukoillen ja parahti sydäntäsärkevästi:
— Hän on kuollut… kuollut! Vähitellen sai Arnold tietää, ettei rouva ollut saanut kirjettä koko kuukauden aikana ja pelkäsi pahinta… Hän ei tahtonut kuulla mitään, itki vain. Vihdoin Arnold käski hänen vaieta, ja kun rouva hämmästyen katsahti häneen, ilmoitti Arnold tyyneesti, ettei hänen miehensä ole ollut kolmeen viikkoon edes taistelurintamassa.
— Mitä… mitä te sanotte, toisteli nainen käsittämättä mitään.
— Minä sanon teille, että se armeija, johon miehenne kuuluu, sai kolme viikkoa sitten käskyn siirtyä toiselle rintamalle ja tiedättehän, ettei silloin saa kirjoittaa. Kaikki on siis hyvin.
— Jumalani… se on totta! — kuiskasi nainen kuin huumaantuneena.
Miten voisin teitä kiittää — hän elää!
— Älkää minua kiittäkö, hyvä… rakas ystävä. Olen ollut levoton teidän tähtenne. Olisin tahtonut puhua kanssanne, kysyä jotain, mutta kun te ette…
— Niin, antakaa anteeksi… Nyt tiedän, että teille voin puhua kaikesta — pienimmistäkin…
— Oi tehkää niin…
Siitä lähtien hän tekikin niin ja Arnold tunsi iloa voidessaan lohduttaa tuota naista, joka oli lohduttanut häntä niin paljo. Hän tunsi, että nainen oli hänen ystävänsä — tunsi, että he tukivat toisiansa, kuni veli ja sisar…