Mutta sittenkin sattui hetkiä, jolloin Arnold tunsi ympärillään vain musertavaa masennusta, hapuili epätoivon pimeydessä, joka oli pelottavampi kuin myrskyinen syys-yö eksyneelle vaeltajalle.
Oli satanut koko päivän tihkusadetta, ja Arnoldilla oli taas tuollainen synkkä hetki. He istuivat ruokasalissa teetä juomassa ja Arnold tuijotti äänettömänä ulos syysillan pimeyteen. Suuret pisareet vierivät alas mustia ruutuja niinkuin kyyneleet itkevän ihmisen poskia myöten ja silloin tällöin valitti tuuli puiston alastomissa puissa niin surullisesti — niinkuin siellä ulkona olisi itkenyt yksinäinen, hyljätty olento.
Arnold oli ääneti, mutta hänen ajatuksensa kiiti kaukana, kaukana… Hän oli lukenut suunnattomista nälkäisistä pakolaislaumoista, joiden kulkua osoittamaan jää hangelle tiepuoleen joukottain vanhuksia, lapsia, äitejä pienokaiset sylissään, menehtyen nälkään ja viluun. Entä jos hän viruu siellä jossakin, juuri tällä hetkellä ja koettaa itkien suojella viime rääsyillä pienokaistaan, heidän pienokaistaan… Tuo ajatus poltti aivoja kuin tulinen rauta, se ahdisti, tukehutti, se kohosi hänen kurkkuunsa rajuna nyyhkytyksenä… Hammasta purren jännitti hän kaiken tahdonvoimansa ja onnistui tukahuttamaan pienimmänkin äänen, mutta hänen hartiansa hytkivät suonenvedontapaisesti, hänen koko ruumiinsa tuntui olevan pakahtumaisillaan…
Silloin tarttuivat pienet kädet hänen päähänsä, painaen sen pehmeätä naisrintaa vastaan — ja Arnold tunsi poskellaan sykkivän sydämen; sitten kuului värisevä, kuiskaava ääni:
— Oi älkää… lakatkaa! Me olemme molemmat onnettomia — emmekö ole myöskin ystäviä… Ettekö tekin voisi puhua minulle kaikesta niinkuin minäkin olen puhunut, ehkä teillekin olisi helpompi…
— Minä pidän teitä ystävänä, olen teille niin paljosta kiitollinen…
— Oi älkää puhuko — Kun ajattelen, miten te olette täällä kaukana vieraassa maassa, niin minua ikäänkuin kuristaa. — Lupaatteko, ettette enää näin yksin sure, että puhutte, että…
Arnold hillitsi nyyhkytyksen, tarttui naisen käsiin ja puhui värisevin äänin:
— Minä lupaan, ja minua hävettää, etten nytkään tehnyt niin. Sillä minun pitäisi olla kiitollinen kohtalolle, että olen saanut sellaisen ystävän… Tästälähin minä tahdon olla niinkuin te tahdotte.
Nuo sanat ja se, että oli onnistunut rauhoittamaan Arnoldin, vaikuttivat voimakkaasti naisen tunneherkkään mieleen. Hän puristautui kiihkeästi Arnoldin rintaa vastaan tuntematta, muistamatta muuta kuin että Arnold oli hänelle läheinen, rakas. Tuo surunsekainen tunne valtasi yhä väkevämpänä hänen mielensä ja se toi muassaan erään toisen tunteen, joka huumasi jollakin selittämättömällä tavalla — niin ettei tahtonutkaan ajatella mitä se oli. Hänen äänensäkin oli muuttunut omituisen helläksi ja hiljaiseksi, se oli kuuluvinaan jostain etäältä.