— Minäkin tahdon kaikessa olla… niinkuin te tahdotte… Jos te vain luotatte minuun, ellette ole surullinen, silloin saatatte minut onnelliseksi — niin onnelliseksi…
Arnold kuuli tuon vienon äänen värisevän, tunsi syleilevien käsivarsien vapisevan, ja hän tunsi oudon tunteen tarttuvan itseensä — tunteen, jota ei ollut ennen tuntenut ystävänsä läheisyydessä. Hän tunsi tämän suutelevan itseänsä — toisin kuin silloin kerran…
Mutta juuri silloin hän muisti Marcellan… Entäpä, jos joku toinen mies puristaisi Marcellaa rintaansa vastaan — niinkuin hän nyt tekee. Tuo ajatus syöksyi sydämeen, kuni kylmä terävä veitsi… Mutta samassa sen sysäsi tieltään toinen tunne: varmuus, ettei hän koskaan olisi näin kenenkään toisen miehen kanssa… Kuinka hän itse siis voisi olla — miten hän sitten voisi katsoa Marcellaa silmiin?
Nainen tunsi, miten miehen puristus hölleni, tulinen katse kääntyi jonnekin kauas… Veri syöksyi hänen kasvoihinsa ikäänkuin hän olisi herännyt alastomana vieraan ihmisjoukon keskellä. Hän hellitti Arnoldista ja sopersi katkonaisesti, vapisevin äänin.
— Mitä minä… mitä nyt… tein…? Nyt voitte käsittää minut vallan väärin… minä…
— Rauhoittukaa, rakas ystävä, lausui Arnold sydämellisesti, tarttuen hänen käsiinsä. — Minä en käsitä väärin…
— Mutta kun minä noin…
— Älkää vaan syyttäkö itseänne, minä tiedän, ettette tahtonut pettää miestänne, vaan…
— Oi te tiedätte, ymmärrätte sen, — huudahti nainen kiitollisena ja hänen silmissään kiilsivät kyyneleet… Jospa vain käsittäisitte, miltä naisesta tuntuu kun yht'äkkiä joutuu vastuunalaiseksi kaikesta, johon ei kykene, lopulta tuntee itsensä niin sanomattoman heikoksi ja avuttomaksi — ja sitten yhtämittaa odottaa kauhu sydämessä, milloin kaikki on lopussa… Tahtoisi edes hetkeksi turvautua johonkin voimakkaaseen, sellaiseen kuin te — olla heikko…
— Niin, rakas ystävä… minä ymmärrän…