— Mutta itse en sittenkään ymmärrä itseäni, — sopersi nainen tuskaisen hämmästyneenä. Enhän olisi voinut elää — nähdä häntä, jos olisi jotain tapahtunut. Te yksin pelastitte minut enkä minä vieläkään käsitä…
— Minä sanon teille vielä toisen syyn — puhui Arnold hiljaa… Nähkääs meitä on painanut samanlainen tuska ja epävarmuus, se on lähentänyt meitä — opettanut turvautumaan toisiimme. Ja vielä: me olemme nuoria.
Nainen katsoi häntä hetken ja hänen ilmehikkäillä kasvoillaan vaihteli tuska, hellyys ja suru. Vihdoin hän sammalsi katkonaisesti, epäröiden.
— On vielä yksi syy, suurin, jonka nyt vasta huomaan.
Ja Arnoldin uudistettujen pyyntöjen jälkeen hän vihdoin kuiskasi hiljaa, värähtäen:
— Että… minä rakastan teitä…
Arnoldin kasvoille leimahti tuskallinen neuvottomuus; sitten hän näytti kiihkeästi ajattelevan, ja katsoen naista sanoi hän pitkän äänettömyyden jälkeen hiljaa, kiinteästi:
— Sehän olisi onnettomuus… Mutta rakas ystävä… eihän se voi olla mahdollista. Kyllä te huomaatte sen kun oikein ajattelette.
Nainen pudisti tuskin huomattavasti kumartunutta päätään ja Arnold näki muutamia kyyneleitä putoavan lattiaan.
Taas tuli pitkä äänettömyys ja sitten kysyi Arnold teennäisen karmeasti: