— No, te toivotte siis, että hän jäisi sinne, kuolisi jonnekin sudenkuoppaan…?
— Mitä… mitä te puhutte…? — huudahti nainen kalveten. — Kuinka te voitte puhua noin kamalia…? Tuollaisesta asiasta…?
— Mutta sittenhän saisitte nopeammin hänestä eron… Kun ette enää häntä rakasta…?
— Tietysti rakastan, — huudahti nainen punastuen.
— Siinäpä se on — rakas, rehellinen ystäväni. Miten hyvä totuus onkaan — nyt olette itsekin varma siitä, että vain miestänne rakastatte… Jos joku onneton vieras on herättänyt teissä sääliä, niin mikä hän on teille miehenne rinnalla? Ajatelkaa, että hän haavoittuu, ja kutsuu teidät luokseen hoitamaan, lieventämään tuskiaan — jäättekö silloin sen vieraan luokse, vai menettekö hänen luoksensa?
— Kyliä minun täytyisi mennä, — kuiskasi nainen tuskallisen hämmästyneenä, katsettaan kohottamatta.
— Aivan niin. Te ette vähääkään silloin ajattelisi tuota vierasta… Se oli siis vain luulottelua, koska te rakastatte vain miestänne — ja se on hyvä…
— Te siis toivotte minut mahdollisimman kauas, — puhui nainen hiljaa, lievästi moittien.
— Se on toinen asia, mitä minä… Minä olen ajatellut asiaa vain teidän kannaltanne… Tahtoisin, että olisitte onnellinen.
— Oi minkälainen olettekaan. Teidän menettelynne… on… — Hän vaikeni hetkiseksi ja sitten lisäsi värähtävällä äänellä: