— Minä en koskaan voi korvata kiitollisuusvelkaani teille.
Mies puristi hänen kättään. Tuon tapauksen jälkeen he ymmärsivät toisiaan entistä paremmin…
VI.
Arnoldista tuntui kaikki ihanalta unelta — olivatko he todella matkalla kotiin…?
Se oli totta — vihdoinkin. Ja siksi kaikki katseet loistivat toivosta, odotuksesta, kukaan ei huomannut huonoa ilmaa, ahtautta, likaisuutta — koko vaunu tuntui olevan täynnä toivoa.
Eräällä asemalla päätti Arnold mennä katsomaan invaliidivaunuihin, jotka olivat junan jälkipäässä. Siellä oli kamalasti silvottuja, raajarikkoisia, kädettömiä, jalattomia, jotka eivät kyenneet liikkumaan paikaltaan — mutta heidänkin silmissään kuvastui jotain epämääräistä toivoa…
Mutta kun Arnold astui viimeiseen vaunuun ja näki yhtäkkiä vastassaan hämärässä nurkassa tyhjänä ammottavat silmäkuopat, pysähtyi hän ovelle kauhusta vavahtaen; hänestä tuntui ikäänkuin nuo mustat aukot, tuo tumma tyhjyys tuijottaisi haudantakaisesta, pimeästä tyhjyydestä. Joka puolella näkyi silvottuja kasvoja, nenättömiä, huulettomia, silmäpuolia ja kaksi muuta silmätöntä. Arnold tunsi puistatuksen, ne olivat kamalimpia, mitä hän oli nähnyt, sillä heissä ei ilmennyt toivoa eikä toivottomuutta, liikkumattomina ja elottomina möhkäleinä muistuttivat he haudasta karanneita vainajia. — Arnold ei saanut moneen päivään silmistään tuota näkyä.
Päivän toisensa jälkeen kiiti juna eteenpäin. Kuni jättiläs-suuret taulut, vilisivät silmissä tuhannet vieraat näköalat, loppumattomasti vieraita ihmisiä, vieraita kieliä…
Ja sitten vihdoin tuttuja, kaivattuja maisemia, tutunnäköisiä ihmisiä… Hän katselee kaikkea yhtä ahnaasti aivankuin janoon nääntynyt ihminen sammuttaa janonsa, löytäessään viime hetkellä lähteen… Kaikki tuntuu rakkaalta, omituiselta…
Arnold oli pääkaupungista saanut tietää, että hänen tätinsä asui eräässä maaseutukaupungissa. Ja nyt läheni juna sitä, nyt vihelsi. Arnold tuntee ruumiinsa värisevän, kun juna pysähtyy. Arnold hypähtää vaunusta, rientää asemasalin lävitse ulos — ei ajuria. No telefooni.