Vanhan neidin ääni alkaa ankarasti vavista. Arnoldin täytyy kolmasti kysyä ennenkuin täti änkyttäen ilmoitti Marcellan asuvan "Onnela" nimisessä kartanossa, jonne on 10 kilometriä…
Väkevän liikutuksen valtaamana asettaa Arnold kuulotorven paikoilleen, edes kiittämättä, vaikka vanhan naisen vapiseva ääni vielä kuuluu…
Jospa ilmoittaisin puhelimella…? Ei — minä yllätän hänet. Hän tarkasti vielä varmuudeksi ettei "Onnelaan" ollutkaan puhelinta.
Saatuaan tietää, että kaupungissa majaili rakuunarykmentti, riensi hän sinne ja sai eräältä upseerilta aivan erinomaisen ratsuhevosen ja sitten matkaan.
— Vhiu — vhiuu… — suhajaa Arnoldin korvissa rotujuoksijan jouduttavan laukan tahtiin, kun hän kiitää keväisen metsän halki. Sen heleä vehreys ympäröi hänet, sen suloinen tuoksu tuntuu huumaavan hänet kuin hieno viini ja silloin tällöin kuuluu suhinan seasta lyhyt katkelma lintujen laulusta… Hän tuntee jännityksen ja huumaavan riemun täyttävän sielunsa.
— Virta… punainen silta — suora kuusikuja oikealle — toistelee Arnold poliisikamarista saamaansa matkaohjetta… Ja hevonen kiitää kuin lentäen, ikäänkuin sekin tuntisi samaa jännitystä.
Jo näkyy silta, kuja… Oh, mitä hän mahtaa ensin sanoa, tehdä — pikku
Marcella raukka… Nyt lähenee sinua onni — kärsimysten jälkeen…
Arnold hypähti alas satulasta ja sitoi huohottavan ratsunsa pylvääseen, pyyhkäsi hikisiä kasvojaan — ja sitten sisään.
Eteisessä taapersi häntä vastaan pieni poika… Arnoldin sydän alkaa hurjasti lyödä — Marcellan silmät… suu… Hänen silmänsä sumenevat kyynelistä, kun hän väkevän liikutuksen ja riemun vallassa ottaa pojan syliinsä ja suutelee tätä sopertaen käheästi:
— Pienokaiseni… poikani…