Poika alkaa hurjasti huutaa… ovi aukenee ja kynnyksellä seisoo Marcelia… Hänen kasvonsa valahtavat kuolon kalpeiksi, hän tarttuu vapisevin käsin sohvanselkään ja lysähtää istumaan kuin jalkansa olisivat äkkiä halpautuneet. Poika juoksee itkien äidin syliin…

Arnold aikoi rientää syleilemään vaimoansa, mutta pysähtyi tyrmistyen ja tuijotti häntä kasvot kauhusta vääristyen — ikäänkuin olisi nähnyt pöyristyttävän aaveen… Vihdoin kysyi hän katkonaisesti, tolkuttomasti:

— Mitä… mitä, Marcella…?

— Mitä tämä on… Marcella…? — kuului taas kuin kaiku. Ja sitten kuuli hän tuntemattoman, tukehtuneen äänen:

— Sinä elät…

— Niin, minä elän…

Äänettömyys…

— Niin, minä elän, — kajahtaa äkkiä kuin tuomarin ääni — eikä syyllisyys voi koskaan kuvastua selvemmin kuin nyt naisen kasvoilla… Mutta Arnold ei voi, ei tahdo uskoa. Hän katsahtaa poispäin ja sitten kuuluu hiljaa, tuskallisesti, miltei vaikeroiden:

— Ei, ei… Eihän voi…?

Mutta nainen ei vastaa — hän ei kiellä eikä myönnä… Arnoldin aivoissa pyörii kaikki sekavana kaaoksena. Hän katsahtaa taas naiseen ja hänestä tuntuu, että jotakin hirmuista heti putoaa hänen päällensä, tukehuttaa, murskaa… Ja aivankuin kaukaa kuuli hän kolean, tukehtuneen äänensä.