— Ei… minun… poikani…
Kuin jähmettyneenä seisoo hän yhä tuijottaen kalpeata naista. Tämän huulet liikkuvat, mutta hän ei voi puhua. Huohottaa vain raskaasti ja katsahtaa välillä mieheen kuin tuomiota odottaen. Vihdoin parahtaa hän tuskallisesti:
— Voi Arnold… armoa… armoa…
Kun mies ei vastannut, lisäsi hän entistä tukehtuneemmin: — ilmoitettiin — sinä kuollut… Ja Kaarlo… oli niin hyvä… ystävä… auttoi minua ja…
Mies ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen luotaan jotain saastaista. Marcella vaikeni pelästyen ja sitten vaipui sohvalle voihkien kuni inkvisiittorien kidutuspenkkiin sidottu uhri:
— Voi minua… voi, voi… Minä kuolen… kuolen…
Arnold tuskin kuuli hänen sanojaan, hänen mieleensä muistuivat nuo ijäisyyttä pitemmät kärsimysten vuodet, lukemattomat, kiduttavat yöt… — ja miten hän oli kaikki kestänyt kuvitellessaan tätä päivää, tulevaisuutta, ja nyt se oli tullut… Hänen hampaansa kirskahtivat yhteen kuni toisiinsa sopimattomat hammasrattaat…
Marcella parkasi vihlovasti kaatuen lattialle, ja pienokainen puristi pienillä käsillään äidin kaulaa, sydäntäsärkevästi itkien. Arnold tunsi sääliä pienokaista kohtaan… Hän astui pari askelta nostaakseen Marcellan ylös. Mutta hän pysähtyikin äkkiä. Kuin jähmettyneenä hän näki että Marcelia oli vähän kehittyneessä raskaudentilassa.
Tuo pieni yksityisseikka vaikutti häneen järisyttävällä voimalla. Ikäänkuin suunnaton kivilohkare olisi vyörähtänyt hänen ylitseen, murskannut hänet. Hän tunsi voimansa pettävän, outo, inhoittava tuska kuristi häntä kuin näkymätön jättiläismatelijan syleily… Tukehtuneesti voihkaisten syöksyi hän ulos niinkuin takaa ajettu…
— Armoa… armoa… Tuo ääni muistutti kuolettavasti haavoitetun eläimen parkaisua, eläimen, joka näkee metsästäjän lähenevän. Vielä pihallekin kuuluivat käheät, hätäiset parahdukset…