Mutta Arnold kulki kuin unessakävijä — vasta puiston ulkoreunalla hän pysähtyi pienen kirkasvetisen virran rannalle…
Hän kohotti vaistomaisesti päätään — aivan läheltä kuului satakielen laulu ja sitä säestivät sadat toiset linnut yhtenä helkkyvänä kuorona. Hän unohti hetkeksi kaiken — katsahti ympärilleen kuin lumottuna, nähdessään taas kotimaansa ihanan kevään, tuoksuvana, värikylläisenä… Pensaat ja puut näyttivät kilpailevan kukkapuvuissaan, koko puisto loisti hänen edessään kuin jättiläis-suuri hurmaava taulu. Taustalla seisoi yksin suunnattomana heleänkeltaisena kukkavihkona jättiläispihlaja ja etäämpänä näkyi rivittäin nuoria lumivalkoisia omenapuita — muistuttaen valkopukuisia naisia… — Naisia… Oooh — taas syöksyi tuo tuska raivokkaan pedon lailla hänen kimppuunsa, ja luonnon puhdas ihanuus tuntui hänestä hirmuiselta ivalta… Koko maailma tuntui niin saastaiselta, etteivät valtameren aallot voisi sitä puhtaaksi pestä. Siis pois, pois…
Arnold oli aina kovina hetkinä pakottanut itsensä tarkkaan ajattelemaan asemaansa, ennenkuin päätti mitään, ja selviytynyt silloinkin, kun kaikki näytti ihan mahdottomalta. Mutta nyt hän ei kyennyt — tuntui aivankuin hänessä olisi kaikki särkynyt ja ajatukset pyörivät sekavana, kohisevana kaaoksena kuin vesi väkevän kosken pyörteessä, pääsemättä mihinkään. Arnold muisti entisen vaimonsa ja yhtäkkiä hän hammasta purren päätti, että hänen täytyy käsittää kaikki, hänen täytyy pystyä. Sitten istahti hän puron reunalle, kostutti koneellisesti kuumaa otsaansa. Hän ponnisti kaiken ajatuskykynsä, mutta kaikki tuntui niin sekavalta ja kauhealta — sen hän käsitti, että oli tullut petetyksi, ja kärsi siitä, kärsi…
Hän ei tietänyt miten kauan oli siinä istunut, kun yhtäkkiä hänelle selveni totuus aivankuin öisessä vankikopissa olisi sytytetty kirkas sähkölamppu.
Niin — hänen elämänonnensa oli isketty sirpaleiksi, koko elämän sisältö murskattu, sillä ei enää ollut tarkoitusta, eikä päämäärää enempää kuin myrskyssä ajelehtivalla laivahylyllä. Helppo silloin oli kestää, kun tiesi kärsivänsä hänen puolestaan heidän yhteisen tulevan onnensa toivossa. Ja nyt oli tämä olento riistänyt häneltä kaikki, vielä viimeisen toivonkin. Miten hän voisi uskoa rehellisyyteen, kenen rakkauteen hän voisi luottaa, ketä voisi hän rakastaa, kun se ainoa, jota hän jumaloi puhtauden, rehellisyyden esikuvana, jota jumaloi yli kaiken — kun tämä oli unohtanut, pettänyt hänet heti kun kuuli kuolleeksi.
Arnold koetti löytää lieventäviä, puolustavia seikkoja: hänen turvattomuutensa, yksinäisyytensä; tuo toinen oli ehkä pelastanut hänet jostakin kamalasta, hän uskoi minun kuolleen j.n.e. Mutta yhdelle ei löytynyt puolustusta, sitä ei voinut toiseksi kuvitella: niin pian. Tuo kävelevä pienokainen oli niin murhaava todistus kuin olisi tämä sopertaen selittänyt: äiti otti minut vähän jälkeenpäin kuin setä oli lähtenyt sotaan. Arnold muisti heidän viimeisen syleilynsä. Marcellan sanat, katseet — ja sitten heti jälkeenpäin toisen, vieraan, vieraan kanssa, sellaisten hetkien jälkeen… Hän ähkyy tuskasta, hänen mieleensä tulvahtaa inhoittavia, kiduttavan selviä yksityiskohtia, ne kokoontuvat, kiertyvät kylmänä käärmeenä hänen ympärilleen, sen myrkky tunkeutuu jokaiseen soluun polttaen kuin helvetin tuli.
Hän kumartui käsiensä varaan ja hänen hartiansa nytkähtelivät muutaman kerran, aivankuin leikkausveitsen lihaan työntyessä, mutta pienintäkään valitusta ei kuulunut, yksikään kyynel ei lieventänyt hänen tuskansa polttoa. Ja vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen kuului kuiskaava ääni, jossa värisi sanomaton suru, hellyys ja epätoivo:
— Marcella… miten voit olla toisen kanssa, heti… samoin…? Etkö tuntenut, miten poljit minut lokaan… hylkäsit…
Hän nousi ja hänen katseensa kiiti kuin hyvästellen yli peltojen, metsien ja valkoisena kukkivien puistikkojen — ja hän huokasi raskaasti. Maailma näytti ihanammalta kuin koskaan — nyt kun se täytyi jättää.
Arnold tarttui voihkaisten rintaansa, vavahtaen kuin kuolettavan kuulan sattuessa; hän huomasi ensikerran sen pääasian: miten ihanaa nyt saattaisi olla, jos Marcella olisi häntä odottanut… Mitä merkitsisivät kauheimmatkaan kärsimykset sen rinnalla, kun olisi tuntenut hänet ilosta itkevänä rinnallaan? Ooh — entä jos vielä kolmas? Nyt he ehkä olisivat jo täällä… Marcella tahtoisi näyttää puroa… he kävelisivät hiljaa tännepäin, taluttaen taapertavaa pienokaista keskellään… Marcella kumartuisi, kuiskaisi hellästi: