— Sano nyt, ketä äiti ja pikku soko ovat aina odottaneet?
— Itää… itää… — jokeltaa pienoinen epäselvästi vienolla äänellään. Mutta Arnold ei vaihtaisi tuota hetkeä koko maailman kultaan.
Ja häntä ei kukaan odottanutkaan — häntä ei kukaan kaipaa. Hän, jonka vuoksi hän oli kärsinyt, oli vieraan kanssa, hoiteli sen lasta, ja. toinen on jo…
— Ooh. Marcella!
Tuo tukehtunut ääni värähti vihlovan tuskallisena ja syyttävänä kuin hukkuvan, joka vajotessaan näkee toverinsa kylmästi nauraen katselevan hänen kuolemaansa…
Hän istahti puron reunalle, paljasti päänsä ja aukaisi pistoolikotelonsa… Mutta vielä kerran hän katsahti taloa kohden ja hänen huulensa sopersivat äänettömästi:
— Marcella… olen niin yksin…
KAPINA
— Isä tulee! Isä tulee!
Pikkutytön laihat ja kalpeat kasvot suurine sinisilmineen loistivat ilosta, kun hän juoksi ympäri huonetta, toistellen taukoamatta noita ihania sanoja.