Niitä huudahtelivat toisetkin lapset kuni salaperäisiä taikasanoja; silmät loistivat, jalat liikkuivat — he olisivat tahtoneet juosta ympäri huonetta, huutaa kaikin voimin, mutta äiti oli kieltänyt… Vaikeata oli nyt pysyä hiljaa, — sillä isähän tulee!
Nyt muutti pikkutyttö nuo kaksi sanaa lauluksi — ottaen nuotin eräästä kansanlaulusta ja alkoi käsillään tahtia lyöden ja laulaen reippaasti marssia ympäri huonetta.
Aina välillä katsoi äiti iloisesti hymyillen pikku laulajatarta. Tuo heleä ääni kuului toisinaan liiaksikin, sillä naapurin ja heidän huoneensa eroitti vain ohut lautaseinä, mutta hän ei hennonnut kieltää — hän olisi itsekin tahtonut laulaa ja hyppiä ilosta niinkuin tuo viisivuotias lapsi!
Lapset olivat viime päivinä laihtuneet tavattomasti, kun hän oli sairaana, eikä ollut ruokaa. — Mutta noin he nyt iloitsevat! Hänkin tunsi itsensä terveeksi! Sillä hän tulee kuitenkin vielä kotiin!
Puolen vuoden aikana ei hän ollut saanut mitään tietoa mieheltään, ja he kaikki olivat olleet varmoja, että isä oli kaatunut… Voi, miten paljon lapsetkin olivat itkeneet — hän oli kärsinyt niin kauheasti, että luuli kuolevansa… Mutta mitäpä niistä enää! Toissapäivänä oli tullut häneltä kirje, että saapuu kotiin! Nyt muuttuu taas kaikki hyväksi! Nyt saavat lapset taas riittävästi ruokaa, heidän poskilleen nousee taas puna ja he saavat lämpimät vaatteet ylleen! Ja nyt iltasin istutaan yhdessä, isä kertoo kokemuksiaan sodasta ja he muistelevat näitä kauheita kärsimysten vuosia kuin pahaa unta. Oi jumala, jumala! Onko se mahdollista? Saavatko he todella vielä olla yhdessä? Jospa se onkin vain ihanaa unta?
Ei — piirongillahan näkyi häneltä toissapäivänä tullut kirje. Ja vanhin poika oli parhaillaan asemalla vastassa — he saattavat saapua jo piankin…
— Tuleeko isä jo pian? — kysyi kymmenvuotias poika malttamattomasti.
Äiti katsahti kelloa ja vastasi iloisesti:
— Heti, heti! Odotetaan vielä pieni aika!
— Mutta jos isä olisikin haavoittunut? — kysyi vanhimmasta toinen, 14-vuotias laiha ja nälkiintyneennäköinen poika.