— Ei — kyllä isä olisi kirjoittanut, jos niin olisi, — vastasi äiti huolettomasti. — Hän on vain joutunut vangiksi eikä ole vankileiristä saanut kirjeitä perille!
Hänkin nousi kävelemään. Hän näytti nuortuneen, silmänsä loistivat ja kalpeille poskille oli kohonnut hiukan punaa.
Eteisestä kuului kolinaa, askeleita…
— Isä tulee! — kuului pienokaisen suusta — ja nyt hänenkin äänensä vapisi ilosta.
Kaikki tuijottivat henkeä pidättäen oveen — ja äiti koskettaa vaistomaisesti kädellään rintaansa… hänen sydämensä lyö niin, että miltei koskee. Pienin tyttö pitää äidin hameesta kiinni, hän on ehkä tyynin — mutta hänkin pistää hennon kätensä äidin kouraan.
Ovi aukenee…
Kuolemanhiljaisuus.
— Mitä, mitä…? sopertaa äiti vapisevin huulin ja tarttuu rintaansa. Hänen silmänsä suurenevat kauhusta ja puna katoaa hänen kasvoiltaan nopeasti kuin pilven varjo kedolta tuulisena kesäpäivänä.
Vanhin poika seisahtuu hetkeksi kalpeana ovensuuhun, niinkuin ei jaksaisi peremmälle… Hän kantaa jotain.
Äidin kasvot ovat liidun valkeat ja jokin kylmä koura puristaa hänen sydäntään kauhealla voimalla — tai näkeekö hän väärin…? Ei — lastenkin suurenneet silmät seuraavat tuijottavina, pelästyneinä, kun vanhin veli lähtee vuodetta kohden, kantaen sylissään jotain lyhyttä, epämääräistä…