Oin! Jumala, Jumala! — huone hämärtyy, pimenee, hän on kaatumaisillaan; viime hetkellä hän saa tuolista kiinni, lysähtäen hervottomasti istumaan; ikäänkuin hyvin kaukaa kuuluu vanhimman tytön pidätetty nyyhkytys ja sitten tuntee hän nuorimman hennon, vapisevan kätösen omassaan…
Hän alkaa taas nähdä.
Hänen miehensä oli vielä sotaan lähtiessäänkin uljas ja voimakas. Tukka oli hieno ja sysimusta, — hän oli aina pitänyt siitä niin paljon… Ja nyt.
Epäselvästi kuin harmaan harson lävitse eroitti hän vuoteella jotain surkean avutonta ja muodotonta: jalattoman ruumiin; hän näki oudot, harmaankalpeat kasvot, joita ympäröi harmaa tukka ja parta; syvällä luisista kuopista tuijottivat himmeät silmät kuin pääkallon silmäaukoista.
— Jumalani, jumalani…
— Oih! Se on sittenkin hän. — Ja minä…!
Hänen hengityksensä muuttuu joka hengenvedolla yhä raskaammaksi — niinkuin kurkku pienenisi nopeasti. Hän tarttuu kaksin käsin rintaansa — ja hänen kasvoillaan näkyy kamala epätoivo. Sitten hän äkkiä syöksyy aivankuin mielettömänä vuoteen viereen, syleilee vapisevin käsin miestään. Ja koettaa sanoa jotain, mutta ei voi, — huulet vain vavahtelevat… Vihdoin hän purskahtaa itkuun ja lapset seuraavat esimerkkiä.
Vanhin poika kääntyy seinää kohden peittäen kasvonsa ja puree hammastaan. Mutta vain hetken hän jaksaa taistella vastaan… Hänen hartiansa alkavat nytkähdellä, hän vaipuu polvilleen, kaikki itkevät…
Paitsi raajarikko. Hän tuijottaa kattoon himmeillä, suurenneilla silmillään, niinkuin ei lainkaan huomaisi, mitä hänen ympärillään tapahtuu.
* * * * *