Monta päivää oli hän maannut vuoteellaan puhumatta, nauramatta, hiukan hän vain söi ja vastasi myöntäen tai kieltäen kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Hän näytti loppuun menehtyneeltä, kuolevalta, jolle kaikki on yhdentekevää.
Mutta vähitellen alkoi hän hiukan toipua, katseli toisinaan ympärilleen, kysyikin jotain ja alkoi syödä vähän enemmän.
Vanhin poika oli malttamattomasti odottanut milloin hän voisi kysellä sodasta, eri hyökkäyksistä ja muista seikoista.
Kahdeksan päivää oli kulunut. Oli ilta. Isä oli ollut hiukan virkeämpi tänään, ja poika päätti kysyä, koska oli sopiva tilaisuus; lapset nukkuivat ja äiti oli päivällä viety sairaalaan — hän oli uudestaan tullut sairaammaksi. Isä istui vuoteella rikkinäisten tyynyjen varassa poltellen paperossia, kun poika rykäsi ja kysyi arasti, missä taistelussa isä oli jalkansa menettänyt…
Raajarikko vavahti — pelästyi kuni pahantekijä, jota muistutetaan rikoksestaan. Hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui sekaisin kauhu ja hurja voimaton viha, kalpeat huulet vääntyivät johonkin katkeraan, hymyntapaiseen, kun hän hetken kuluttua käheästi sanoi:
— Jaha… että missä taistelussa…? Vai niin. Tahtoisitko sinä sen tietää?
— Minä pyydän sitä, isä, — lausui poika kunnioittavasti, mutta hänen kasvoilleen lennähti jotain levotonta.
Ja raajarikko alkoi kertoa.
— Meidän joukkomme hyökkäsivät parhaillaan työntäen vihollista hitaasti taaksepäin. Ja kun lentäjämme oli saanut selville, että heikko vihollisjoukko piti pientä kannasta hallussaan eräällä suoalueella, lähetettiin meidän pataljoonamme ottamaan se haltuunsa, sillä sen kautta olisi vihollinen saattanut tehdä kiertoliikkeen vasemman sivustan joukkojen selkäpuolelle.
Syyssateet olivat äskettäin olleet pahimmillaan ja meidän täytyi tehdä 50 km kierros soiden ja rämeiden ympäri. Eversti määräsi kuormaston menemään lyhintä tietä sille puolelle missä pieni vihollisjoukko nyt vielä oli ja käski ottaa ruokaa vain yhdeksi päiväksi, koska seuraavana päivänä tapaamme heti kuormaston, karkoitettuamme vihollisjoukon.