No niin! Puoliyön aikana lähdimme liikkeelle huonoa metsätietä myöten. Aamulla se loppui — ja sitten saimme marssia koko päivän metsiä ja uppoavia rämeitä myöten. Syyspäivän hämärtyessä pääsimme vihdoin perille märkinä ja ihan loppuunväsyneinä; kaikki eväät oli syöty viime levähdyspaikassa ja nälkäkin alkoi jo tuntua.
Mutta eversti määräsi meidät hyökkäämään, ja me tietysti tottelimme. Mutta viholliset olivat ehtineet kaivaa hyvät juoksuhaudat, kuularuiskut alkoivat soida, ja ainoa tulos oli että joukkomme hupeni puoleen.
Eversti kiroili kauheasti ja määräsi, että vielä ensi yön aikana on kaivettava juoksuhaudat ja huomenna karkoitettava viholliset vaikka miten!
Minäkin olin niin väsynyt, etten tahtonut pystyssä pysyä, saappaamme olivat täynnä reikiä ja päivällä oli kulettu suuren suoalueen halki, eikä sitten illalla saatu tehdä tulta, niin arvaat kai minkälaisessa tilassa olimme sinä yönä.
Sitä seuraavana aamuna meillä tosin oli jonkunlaiset juoksuhaudat, mutta niiden pohjalla oli vettä nilkkoihin asti. Ja nälkä oli kiihtynyt moninkertaiseksi. Sitten saimme levähtää vuorotellen — ja illaksi määrättiin taas hyökkäys.
Ilta tuli, me hyökkäsimme — ja taas lakaisi vihollisen kuularuiskutuli armottomasti rivejämme. Eikä meidän kuularuiskumme voineet mitään piilossa oleville vihollisille. En tiedä miten se yö kului, se tuntui loppumattomalta kidutukselta — koko yön värisimme vilusta niin että hampaat suussa kalisivat. Mutta loppui se sentään vihdoin.
Nyt olimme olleet lähes kolme vuorokautta syömättä sellaisissa olosuhteissa. Nälkä oli vähitellen kiihtynyt aivan sietämättömäksi. Sentähden esitimme sävyisästi, että eversti lähettäisi miehiä hakemaan edes hiukan ruokaa jostakin. Mutta eversti ärjäsi raivokkaasti, ettei sellainen tule kysymykseenkään! Ruokaa saadaan miten paljon tahansa, heti kun nuo muutamat miehet on karkoitettu, koska kuormasto jo odottaa edessäpäin. Illalla sen täytyy tapahtua. Lopuksi viskasi hän ajateltavaksemme muutamia voimakkaita sanoja pelkureista ja velvollisuudentuntoa vailla olevista lurjuksista.
Miltei koko aamupäivän tihkui taivaalta jääkylmää sadetta. Ja meidän repaleemme olivat niin märät kuin vedestä saattaa tulla ja vihollinen piti tarkkaa vahtia, ettei yksikään pää saanut kohota juoksuhaudan reunaa ylemmäksi. Meidän täytyi siis seistä nilkkoja myöten hyytävän kylmässä vedessä. Niin me vietimme koko päivän väristen kuin vilutautiset ja nälkä tuntui kalvavan sisälmyksiä aivankuin tuhannet kiukkuiset madot. — Ja kaiken lisäksi painoi meitä raskaana taakkana se, että vieläkin pitäisi lähteä suoraan kuolemaan — tällaisessa tilassa. Ja sellaisessa tilassa meidät komennettiin hyökkäämään.
Silloin me kieltäydyimme yksimielisesti. Useat huomauttivat, etteivät he voi edes liikkua kylmyyden ja nälän tähden — ensin täytyy saada jotain syötävää!
Eversti alkoi vavista vihasta, mutta hän koetti hillitä itseään, selittäen minkälainen häpeä se olisi, jos me pysähdymme tähän, jätämme raukkamaisesti täyttämättä päällikkömme käskyn — kun isänmaan etu vaatii! Nyt on sumua, ja sen suojassa on hyökättävä.