Kuului kimeä, viiltävä vihellyspillin kiljaisu, joka vaikutti kammottavalta hiljaisessa aamuilmassa. Me ponnistimme kaikki voimamme noustaksemme ylös ja samassa huomasimme, että juoksuhaudan jokaisessa polvekkeessa odotti upseeri kuularuiskun ääressä — valmiina lakaisemaan puhtaaksi oman osansa!

Me tunsimme vaistomaisesti, että olimme heidän vallassaan. Heistä oli kaatunut vain kaksi, heillä oli lämpimät vaatteet, ja vielä tänään olimme nähneet heidän syövän…

Mitä sen jälkeen tapahtui, en varmaan tiedä — kaikki oli epäselvää, kamalaa kuin painajaisunessa. Hämärästi muistan, että kaaduin monta kertaa ja nousin uudestaan hammasta purren — ja toiset tekivät samoin… tukehtuneesti ähkyen ja hampaitaan kiristellen.

Hitaasti ja vaivaloisesti lähdimme me kapuamaan juoksuhaudan reunaa — aivankuin pakkasen jäykistämät kärpäset, jotka syyspäivänä koettavat kiivetä ylös ikkunaruutua — ja niinkuin ne putoavat kerran toisensa jälkeen, samoin putoilimme mekin. Mutta terävinä kuin piiskan iskut, kuului yhtämittaa: Ylös! Mars!

Meistä oli suurin osa jo päässyt juoksuhaudan reunalle, mutta vierustoverini ei ollut vielä liikahtanut paikaltaan, nojautui vain juoksuhaudan seinää vastaan. Ja kun eversti komensi häntä nousemaan, vastasi hän änkyttävällä kähisevällä äänellä:

— Jalkani ovat aivan jäykät — ne eivät liiku. Ampukaa päälle vaan!

Eversti veti pistoolinsa vireeseen ja kähisi raivosta kiehuen:

— Kirottu laiskuri! Kuulitko mitä sanoin? Ylös! Mars! Yks!

Kankeasti käänsi kapinoitsija sinertävät, vihan vääristämät kasvonsa everstiä kohden, ja huusi hirveällä äänellä:

— Kirottu murhaaja! Ammu pian! Kai sinun kunniasi sen vaatii!
Vaikkei se vaadi hyökkäykseen vihollista vastaan!