Sitten hän sulki silmänsä kuni vanha hevonen, joka suuren kuorman edessä on nääntyneenä kaatunut tielle — ja odottaa kuoliniskua…
— Kaks! — kärähti everstin kummallinen ääni.
Helvetissäkään ei koskaan voi olla niin hirmuista hetkeä; me muistimme kaikki hänen kahdeksan alaikäistä lastansa, joista hän aina puhui, hän rakasti pienokaisiaan yli kaiken… Ja nyt tähtäsi häntä oma päällikkö. Tunsin vihaavani noita kirotuita upseereita tuhat kertaa enemmän kuin vihollista! Jokaisen kasvoilla kuvastui hurja, voimaton viha, kurkuistamme kohosi synkkä, kumea murina — niinkuin nälkäinen koiraparvi olisi murissut… Mutta kuularuiskuja käännettiin hiukan — ja murinamme taukosi…
— Kolme! — kiljasi eversti korkealla, pingotetulla äänellä, ja sitten kajahti mauserpistoolin terävä laukaus…
Naapuriraukan pää putosi hervottomasti rinnalle, lakki putosi, ja pörröinen pää paljastui — niinkuin kuoleva olisi kumartanut paljastetuin päin noutajalleen… Ja minä muistin hänen kalpeat, odottavat pienokaisensa…
— Nyt eteenpäin! Mars! — huusi eversti kaikin voimin, kohottaen uudestaan pistoolinsa meitä kohden.
Viholliset olivat luultavasti kuulleet ja ymmärtäneet mitä meille tapahtui. Me olimme jo puolimatkassa, heidän juoksuhautansa edessä oleva multavalli häämöitti jo hämärän lävitse mustana jättiläiskäärmeenä. Eivätkä he ampuneet vieläkään, kun me hiljaa horjuillen lähenimme heidän piikkilanka-varustettaan.
— Nopeammin! — kuului takaapäin everstin terävä ääni, mutta vauhtimme ei parantunut vähääkään. Minäkin tunsin jalkojeni horjuvan kuin juopuneen.
Heitin mielessäni hyvästit kaikille, odotin vain, milloin kuolema tulisi antamaan viimeisen vapahduksen…
Vihollinen antoi meidän tulla okalankoihin asti ampumatta laukaustakaan.