Katselin tylsästi, miten sapööriosastoon kuuluvat meikäläiset lähenivät saksineen aitoja, minä tunsin mielessäni haikean surun ja ajattelin, joudutteko tekin kärsimään elämässä yhtäpaljon kuin isänne…
Silloin ensimmäisen miehen käsistä kirposi sakset ja hän kaatui vihlovasti kiljahtaen maahan.
Kukaan ei ollut aavistanut, että viholliset täällä saisivat sähkövirtaa okalankoihin; me odotimme laukauksia, olimme varustautuneet siihen, mutta tuota kiljaisua eivät hermomme kestäneet. Ja kun vihollisen kuularuiskut alkoivat yhtäkkiä kauheasti säristä ja tovereita vaipui maahan ympärillämme, vaikutti se hirvittävällä voimalla. Monet parahtivat, alkoivat tolkuttomasti huutaa, ja kymmenkunta miestä lähti kädet kohotettuna juoksemaan omia juoksuhautoja kohden… Ja minä kuulin viereltäni muutamia hätäisiä huutoja:
— Älkää juosko, ne ampuvat…!
— Älkää ampuko! Älkää juosko.
— Olemme omia miehiä… — Omia, omia.
Silloin tapahtui se kauhea, joka pysyy mielessä ikuisesti kuin inhoittava polttoarpi kasvoissa: omat kuularuiskut alkoivat toimia.
Pakeneva joukko kaatui miltei yhtaikaa — niinkuin suuri viikate olisi hirveällä sivalluksella iskenyt heidän säärensä poikki… Se sattui minunkin nilkkaani — kaaduin…
Kaikki tuntui kamalan sekavalta. Mitään ymmärtämättä nousin viimeisin voimin seisomaan ja kohotin käsivarteni huutaen kuin mielipuoli; silloin kuula lävisti käsivarteni lähellä olkapäätä, minä kaaduin uudestaan; nostin vieläkin tuota lyijynraskasta kättä — useat kuulat miltei murskasivat sen…
Vihollinen lakkautti tulensa heti, kun meidän puolella alkoi.
Päättelivät kai, että kyllä ne itsekin ampuvat miehensä…