Koko päivän viruin siellä — en tiedä miten se päivä kului. Mutta illalla tulivat vihollisen sairashoitosotilaat ja kantoivat minut ja toiset haavoittuneet sinne omalle puolelleen. Ja minä olin iloinen, ettei tarvinnut nähdä omia upseereita… Tuntui siltä kuin kuolisin vihasta…
TYKKIHEVONEN
Kapean niittykaistaleen yli laukkasi viisi hevosparia, vetäen jälessään tykkiä. Se heilahteli pelottavasti puolelta toiselle, kun pyörät pehmeissä kohdissa upposivat akselia myöten. Hevoset olivat märkiä kuin uitetut, vaahto tippui verisiltä kyljiltä ja niiden velttoina riippuvat korvat heiluivat laukan tahtiin. Ammottavista suista kuului koriseva huohotus ja värisevät, voimattomat askeleet osoittivat, että useimmat pian kaatuisivat maahan.
Mutta siitä eivät välittäneet ratsastavat miehet: he iskivät lyijynuppisilla ruoskilla voimainsa takaa ja repelivät käheästi kiroten kannuksillaan hevosten raadeltuja kylkiä. Sillä ilmassa ulvoivat yhtämittaa pommit räjähdellen joka puolelta — äsken oli takana räjähtänyt niin lähellä, että kaksi tykkimiestä oli saanut surmansa. Ja sivultapäin saattoi syöksyä koska tahansa vihollisen ratsujoukko. Heidän täytyi päästä eteenpäin nopeammin, nopeammin… Hiki valui virtana miesten likaisilta kauhistuneilta kasvoilta, he iskivät ja kannustivat horjuvia, väriseviä hevosraukkoja, tuskin tietäen mitä tekivät. Kun vain pääsisi eteenpäin, pian pian…
Ensimmäisenä oikealla oleva hevonen erosi huomattavasti toisista ulkonäkönsä ja värinsä vuoksi. Se oli rautias muuten, paitsi häntä ja harja valkeat, ja tuo kiiltävä harja hulmui tuulessa aivankuin hieno, hiukan kellertävänvalkoinen silkkilippu…
Muuta kaunista siinä ei enää ollutkaan — se näytti loppuun kulutetulta. Lyhyt kaula oli laihtunut rumaksi, ohueksi, pää riippui voimattomana ja silmät olivat himmenneet — ja kylkiluut törröttivät korkeina kuin paksut puuvanteet. Se näyttää ponnistelevan kuin henkensä edestä — ikäänkuin petoparvea pakeneva ihminen, se värisee, horjuu…
Mutta satulassa istuva sotilas ei taukoa hetkeksikään lyömästä — ja joka iskulla kuuluu terävä paukahdus, kun piiskansiiman raskaat lyijypalaset sattuvat luiseen kylkeen. Miehen silmät tuijottavat lasimaisina kuin unissakävijän; tylsillä kasvoilla, joihin hiki on uurtanut vaaleita viiruja, ei näy muuta kuin jähmettynyt kauhu. Mutta ikäänkuin koneellisesti iskee hän terävät kannuksensa luiseen kylkeen, kaivellen raadeltua kohtaa ja veri valuu yhä vuolaammin… Hevosraukan ruumis vavahtaa joka kerralla, sen suusta tunkeutuu aivankuin valittava ääni, se ponnistaa viimeisetkin voimansa… Mutta se on jo monta kertaa lysähtänyt polvilleen kuten toisetkin; taas se on vähällä vaipua maahan, taas tempaistaan rajusti, revityt suupielet kirvelevät — ja terävä kannus tunkeutuu kylkeen kuin tulinen rauta, syvälle, syvälle…
Mutta selkä — selässä polttaa yhä kamalammin: niinkuin satula olisi tulta, kurkusta kohoaa jotakin tulisen polttavaa, tukehduttavaa, on niin vaikea hengittää. — Ja kurkusta kuuluu joka henkäyksellä äänekästä korinaa. Auringonpaiste on muuttuvinaan himmeän punertavaksi, ja taas ovat vapisevat jalat pettämäisillään. Valkoharjainen hevonen ei saa ajatella, se tuntee vain tuskaa ja jotain hämärää, ikäänkuin ihmettelyä siitä, että nyt aina lyödään — ennen ei lyöty koskaan… Sen hän muistaa, että sellainen aika joskus on ollut. Tämä on niin erilaista ja tuskallista.
Liinaharjainen hevonen ei käsitä kauanko he olivat laukanneet, mutta kerran oli pysähdytty ja vierustoveri oli jäänyt sinne makaamaan.
Vihdoin tullaan eräälle pellolle, jossa on niin kauheata. Räiske, huudot ja jyrinä täyttää vapisevan maailman, ilmassa lentää jotain kaameasti ulvoen ja sokaisevat jyrähdykset iskevät kovemmin kuin mikään, pakottaen vavahtamaan tuskasta ja pelosta. Taas jyrähtää, kaikki peittyy pahanhajuiseen savuun, se salpaa hengityksen, kirveltää ja sitten on kuin kaikki lakkaisi olemasta, iskutkaan eivät tuota tuskaa, paukahdukset vain kuuluvat aivankuin jostain etäältä…