Liinaharjainen hevonen havahtuu tuosta tunnottomuuden tilasta salaperäiseen kauhuun, rangaistuksen pelkoon: hän oli polkenut ihmistä. Se oli kiemurrellut, huutanut… Mitä nyt tulee…? Ja taas ohjattiin suoraan maassa makaavien ihmisten päälle. Valkoharja koettaa väistää, mutta tuntee taas kuinka kannukset tunkeutuvat tulisen polttavina syvälle kylkiin: täytyy eteenpäin. Ja maa on miltei täynnä makaavia ihmisiä! Mitä tämä on? Ne ovat aina olleet korkeimpia, salaperäisiä, voittamattomia ja nyt ne huutavat, uikuttavat, kiemurtelevat matojen lailla, kun raudoitetut kaviot polkevat heidän ruumiitaan. Toisinaan kuuluu kummallinen rusahdus kun luut musertuvat… Mutta ruoskaniskut satelevat taukoamatta.
Kavuttiin erästä mäkeä ylöspäin, kun valkoharja horjahti ja vaipui maahan. Veriset polvet ja turpa iskeytyivät terävään kiveen, maailma musteni… Mutta se tunsi vaistomaisesti, että kaatuminen on samaa kuin kuolema, ponnisti viimeiset voimansa ja pääsi vielä kerran seisaalleen. Ja sitten taas eteenpäin surkeasti ontuen. Mutta maailma on uudelleen kuuma kuin palamaisillaan, ja nagaikan lyönnit polttavat kuin tulinen rauta ja niiden kauheat laukaukset johtavat hänen mieleensä hämärän muiston hetkestä, jolloin koko maailma hohti sinertävänvalkoisena, himmeässä kuunvalossa, ja silloin tällöin kuului jostakin terävä paukahdus…
Vihdoin päästiin kukkulalle, ja heti hurjaa vauhtia alas jyrkkää rinnettä. Silloin tuntui yhtäkkiä kuin maa olisi hypähtänyt, jyrähtäen auennut, syössyt sisästään tulisen, tukehduttavan pilven, joka peitti kaikki sisäänsä ja jokin kauhean terävä viiltää ruumista, ja samassa repäisi niin tuskallisesti kuin olisi jättisuuri, teräväpiikkinen kannus viiltänyt vatsan halki; jalat hervahtavat, mies putoo satulasta, verinen kylki laahaantuu maata vastaan, jokin hihna kuristaa, häntä poljetaan… — Sitten rusahdus, kirousta, vetohihnoja katkotaan, tykki alkaa jyristen ja hyppelehtien vieriä alas jyrkkää mäkeä — ja hän jää makaamaan siihen…
Maa tuntuu pyörivän, aurinko on himmeän punainen, mutta sittenkin valtaa haavoittuneen hevosen pelko, yksinäisyyden kauhu. Se tahtoo nousta, lähteä jälkeen, valkoharjainen pää nousee vaivaloisesti: siellä ne menevät ainoat auttajat… Se käsittää vaistomaisesti, että nyt juuri tapahtuu jotain outoa, kamalaa: hänet jätetään…
Kuuluu käheä, hätäinen hirnunta ja se ponnistaa taas kaikki voimansa päästäkseen ylös… Turhaa, sisältä viiltää, ruumis retkahtaa velttona maahan, pää kolahtaa kiveen. Himmeä katse kääntyy toisten jälkeen kuin rukoillen, mutta siellä kaukana näkyy vain tumma möhkäle, joka hyppii kuin jättiläissuuri sammakko, ja sitten se yhtäkkiä katoaa harmaaseen usvaan…
Sitten alkaa ankara kipu raadella ruumista niin oudosti, tuskallisesti kuin ei koskaan ennen, eikä tiedä mitä se oikein on ja mistä johtuu. Pää heilahtelee koneellisesti ja hevonen näkee vatsansa olevan auki ja sieltä on tullut jotain pitkää, veristä, laahautuen hiekassa. Ja se käsittää hämärästi, että ihmiset tulevat auttamaan, pelastamaan… Musta hämärä peittää kaiken, ja oudon kohinan ja tykkien jyrinän lävitse kuuluu polttavasta kurkusta koriseva, raskas huohotus…
Mitään apua ei tule. Kaikki on niin epäselvää ja tuskallista, tuntuu kuin kuluisi kuukausia — eikä vaan apua…
Liinaharja koettaa ponnistautua ylös, mutta vain pää kohoutuu hiukan ja toinen etujalka liikahtaa hervottomasti — ei muuta. Aivankuin hämärän lävitse häämöittää hänen vierellään punainen lätäkkö ja sieramissa tuntuu kirpeä haju… Hän makaa kauan ummistetuin silmin ja odottaa. Kaikki sekaantuu niin kamalaksi ja tuskalliseksi, että täytyy liikkua — ja silloin kaikki häipyy. Mutta se tulee uudestaan ja tuskatkin palaavat kauheampina. Kurkku, rinta, koko ruumis tuntuu palavan tulessa, jokainen hengenveto vihlasee niinkuin repäistäisiin ruumis kahtia… Eikä yksikään ihminen tule… Kun vain tulisi ihminen — silloin olisi hyvin…
Liinaharja makaa taas kauan liikahtamatta ja odottaa. Silmät ovat sulkeutuneet, polttava suu on ammollaan ja kieli lepää likaisella hiekalla hervottomana — ei ole voimaa eikä tahtoa vetää sitä suuhun. Sieraimissa tuntuu inhoittava löyhkä, punainen lätäkkö on suurentunut, peittyen kärpäsparveen; ne ympäröivät kuolevan hevosen sakeana pilvenä, mutta se ei jaksa edes häntäänsä huiskuttaa. Odottaa vain, kauan, kauan… Mutta kukaan ei tule. Tuo kamala jyske ja hälinä kuuluu etenevän — ja nyt sekin saisi tulla lähemmäksi, merkitseehän se ihmisten läsnäoloa.
Vielä kerran ponnistaa kuoleva hevonen sammuvat voimansa, pää kohoutuu vaivoin ja ammottavasta suusta tunkeutuu hirnunta — ei hirnunta, vaan huuto, sydäntäsärkevä hätähuuto… Valkea harja häilähtää viimeisen kerran — ja pää putoaa hervottomasti, kolahtaen kiviin.